Tähän asentoon hän jäi hetkiseksi miettimään; olisi varmaankin tuntunut kaamealta siitä, joka olisi nähnyt hänen siinä pimeässä kyhjöttävän, yksinään valveilla unenhiljaisessa talossa. — Äkkiä kumartui hän, riisui kenkänsä ja laski ne varovasti matolle vuoteen viereen, sitten vaipui hän taas entiseen miettivään, hievahtamattomaan asentoonsa.
Tämän kauhean mietiskelyn kestäessä temmelsivät yllä esitetyt ajatukset herkeämättä hänen aivoissaan, tulivat ja menivät, tulivat taas ja raastoivat häntä milloin puoleen, milloin toiseen. Ja sitten muistui hänen mieleensä, ties miten, tuolla koneenomaisella itsepäisyydellä, mikä on haaveksivalle mietiskelylle ominaista, muuan Brevet-niminen rangaistusvanki, johon hän oli kaleereilla tutustunut ja jonka housuja kannatti vain yksi ainoa yli olkapään kulkeva pumpulilangasta kudottu nauha. Tämän nauhan nelikulmaiset kudonta-kuviot palasivat hellittämättä, yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä.
Hän istui yhä entisessä asennossaan ja olisi ehkä siinä istunut liikahtamatta aina aamunkoittoon asti, ell'ei kello olisi iskenyt vain yhtä lyöntiä — puolta tai neljännestä. Tämä yksi isku tuntui sanovan hänelle: Toimeen!
Hän hypähti ylös, epäröi vielä hetken ja kuunteli. Kaikki oli talossa hiljaa. Silloin astui hän suoraan varovin askelin akkunaa kohti, jonka hän himmeästi erotti. Yö ei ollut erin pimeä; kuu olisi loistanut täyttä terää, ell'eivät valtavat tuulen kiidättämät pilvimöhkäleet olisi sitä peittäneet. Siitä johtui omituinen valon ja varjon vaihtelu, väliin pimennyksiä, taas valonvälkytystä ja yleisvaikutelmana outo hämäryys. Tässä pilvien takia milloin synkistyvässä, milloin vaalenevassa hämärässä erotti juuri eteensä, ja koko yöllinen maisema muistutti kellaria, jonka pienen valoaukon editse ihmisvirta vaeltaa. Tultuaan akkunan luo tarkasteli Jean Valjean sen rakennetta. Siinä ei ollut rautaristikoita, se avautui puutarhaan ja oli seudun tavan mukaan suljettu vain pienellä tapilla. Hän avasi sen, mutta kun samassa kylmä, voimakas ilmavirta syöksähti huoneeseen, sulki hän sen heti jälleen. Hän katseli puutarhaa tuolla tarkkaavalla katseella, joka ei niin paljon katsele kuin tutkii. Puutarhaa ympäröi jotenkin matala valkoinen muuri, jonka yli oli helppo kiivetä. Perällä muurin toisella puolen erotti hän säännöllisten välimatkain päässä toisistaan puiden latvoja, mikä ilmaisi hänelle, että tämä muuri oli jotakin lehtokäytävää tai puistokatua vasten.
Saatuaan tämän selville teki hän päättävän eleen, astui vuodekammioonsa, otti matkalaukkunsa, kaiveli sen pohjilta jonkunlaisen esineen, minkä laski vuoteelle, pisti kengät taskuunsa, sulki pussinsa ja heitti sen hartioilleen, pani päähänsä lakin ja painoi lipun syvään silmilleen, haparoi keppinsä ja pani sen akkunankulmaukseen, palasi jälleen vuoteen ääreen ottamaan esinettä, minkä oli siihen laskenut. Tuo esine näytti olevan lyhyt, keihäänkärjen tavoin toisesta päästään terotettu rautakanki.
Olisi ollut vaikeaa erottaa tässä pimeydessä, mihin tarkotukseen moista rautapalaa voisi käyttää. Oliko se ehkä vääntörauta? Tai ehkä se olikin lyömä-ase.
Päivänvalossa olisi kyllä huomannut, että se oli vain kaivosmiehen kynttilänpidin. Siihen aikaan käytettiin joskus rangaistusvankeja louhimaan niitä korkeita kalliokukkuloita, jotka ympäröivät Toulonia, eikä ollut harvinaista, että heille annettiin myös kaivosmiehen työkaluja. Kaivosmiesten kynttilänpitimet olivat alipäästä kärjelle taottua jykevätä rautaa; tämän kärjen avulla kiinnitettiin ne sitten kallionseinämiin.
Hän otti kynttilänpitimen oikeaan käteensä ja hengitystään pidätellen, askeleitaan hiljentäen hiipi hän viereisen huoneen — piispan huoneen, kuten tiedämme — ovelle ja huomasi sen olevan raollaan. Piispa ei ollut sitä sulkenut.
11.
Mitä hän tekee.