Jean Valjean kuunteli. Ei hiiskaustakaan. Hän painautti ovea.
Hän painautti sitä sormensa päällä, hiljaa, kevyesti, sisään pyrkivän kissan salavihkaisella levottomalla kepeydellä.
Ovi totteli painallusta ja liikahti huomaamattomasti ja äänettä; aukko suureni.
Hän odotti hetken ja painautti sitten ovea toisen kerran, rohkeammin.
Ovi totteli narahtamatta. Aukko oli jo tarpeeksi suuri miehen hilautua läpi. Mutta oven pielessä oli pieni pöytä, joka muodosti sen kanssa haitallisen kulman ja esti sisäänpääsyn.
Jean Valjean huomasi vaikeuden. Aukko täytyi saada laajemmaksi, maksoi mitä maksoi.
Hän rohkaisihe ja työnsi ovea kolmannen kerran, voimakkaammin kuin ennen. Tällä kertaa sattui tulemaan huonosti rasvattu saranan kohta: äkkiä särähti pimeässä käreä, valittava ääni.
Jean Valjean säpsähti. Tämä saranan parahdus kaikui hänen korvissaan jylisevänä, hirveänä, niinkuin viimeisen tuomion torvi.
Mielikuvituksensa haaveellisessa suurennuksessa luuli hän melkein ensi hetkellä, että tähän saranaan oli tullut henki, että siihen oli äkkiä asettautunut joku hirvittävä olento, joka nyt haukkui kuin koira kutsuakseen ihmisiä avuksi ja herättääkseen nukkuvan talon-väen.
Hän pysähtyi väristen, epäröiden, ja vaipui varpaittensa kärjiltä kantapäilleen. Hän kuuli valtasuonten takovan ohimoillaan kuin väkivasarain, ja hänestä tuntui, että hänen hengityksensäkin lähti rinnasta ryskien ja humisten kuin tuuli kallionrotkoista. Hänestä näytti mahdottomalta, ett'ei tämän saranan kauhistava parahdus olisi vapisuttanut koko taloa niinkuin maanjäristys. Ovi, jota hän oli työntänyt, oli pelästynyt ja huutanut apua; vanhus herää, vanhat naiset rupeavat kirkumaan, ihmisiä tulee hätään; neljännestunnissa olisi koko kaupunki liikkeellä ja santarmit hänen kimpussaan. Hetkisen luuli hän jo olevansa hukassa.