Tässä yksinäisessä, turvattomassa makuupaikassa, naapurina sellainen ihminen kuin hän, oli jotakin ylevää, jaloa, jonka hän tunsi sekavasti, mutta vastustamattomasti.
Ei kukaan olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes hän itse. Voidakseen saada siitä osittaisen käsityksen, täytyy kuvitella mitä villeintä kaikkein vienoimman, leppeimmän yhteydessä. Hänen kasvoillaankaan ei olisi voinut mitään varmasti havaita. Niillä oli jonkunlainen vauhko ihmettelyn ilme. Hän katseli näkyä edessään. Siinä kaikki. Mutta mitä hän ajatteli? Sitä olisi ollut mahdoton arvata. Silminnähtävää vaan oli, että hän oli liikutettu ja poissa suunniltaan. Mutta mitä laatua oli tämä liikutus?
Hänen silmänsä ei poistunut vanhuksesta. Ainoa, mikä kävi selvästi ilmi hänen asennostaan ja kasvojensa juonteista, oli kummallinen epäröiminen. Hän näytti häilyvän kahden syvyyden välillä: kadotuksen ja pelastuksen. Hän näytti voivan murskata tuon pään tai suudella tuota kättä.
Muutaman hetken kuluttua kohousi hänen oikea kätensä hitaasti otsaa kohti, ja hän otti lakin pois päästään, sitten laskeutui käsi yhtä hitaasti alas jälleen, ja Jean Valjean vaipui taas tarkastavaan mietiskelyynsä, lakki vasemmassa kädessä, oikeassa rauta-ase, tukka pystyssä hänen villissä päässään.
Piispa nukkui yhä syvässä rauhassa tämän hirvittävän katseen mittelemänä.
Kuunpaiste loihti heikosti näkyviin takanotsalle asetetun ristiinnaulitun kuvan, joka näytti ojentavan kätensä heitä molempia kohti, siunatakseen toista ja julistaakseen anteeksiantamusta toiselle.
Yht'äkkiä painoi Jean Valjean lakin jälleen päähänsä, astui sitten nopeasti vuoteen viertä, piispaan katsahtamatta, suoraan kaapin luo, joka häämötti nurkassaan. Hän kohotti kynttilänpidintä ikäänkuin murtaakseen lukon. Avain oli suulla. Hän käytti sitä. Kaikkein ensiksi sattui hänen käsiinsä kori, missä hopeakaluja säilytettiin. Hän sieppasi korin, harppasi pitkin askelin huoneen poikki varomatta, melusta välittämättä, pääsi ovelle, tuli rukoushuoneeseen, avasi akkunan, pisti hopeakalut pussiinsa ja heitti korin menemään, juoksi poikki puutarhan, hyppäsi muurin yli kuin tiikeri ja pakeni.
12.
Piispa toimii.
Seuraavana aamuna auringon noustessa käyskeli hänen ylhäisyytensä Bienvenu puutarhassaan. Rouva Magloire juoksee hänen luokseen kauhun valtaamana.