"Teidän Ylhäisyytenne, Teidän Ylhäisyytenne", huusi hän, "tietääkö
Teidän Ylhäisyytenne, missä hopeakalukori on?"
"Tiedän", sanoi piispa.
"Jeesus Jumala olkoon kiitetty!" huokasi hän. "Luulin jo sen hukkaan joutuneen".
Piispa oli juuri löytänyt korin eräästä kasvilavasta. Hän tarjosi sitä rouva Magloirelle.
"Tässä se on".
"Todellakin?" sanoi hän. "Ja aivan tyhjä? Missä ovat hopeakalut?"
"Ahaa!" jatkoi piispa. "Hopeakaluistako Te huolehdittekin? Minä en tiedä, missä ne ovat".
"Suuri hyvä Jumala! ne on varastettu! Se eilinen mies on ne varastanut!"
Kaikella reippaan vanhuksen ketteryydellä juoksi rouva Magloire tuossa tuokiossa rukoushuoneeseen, vilkaisi vuodekammioon ja palasi piispan luo taas. Piispa tarkasteli juuri kumartuneena ja hymysuin muuatta retikan tainta, jonka kori oli kasvilavaan pudotessaan taittanut. Hän oikaisihe, kuullessaan rouva Magloiren huudon.
"Teidän Ylhäisyytenne! Mies on paennut! Hopeakalut ovat varastetut!"