Samassa huomasi hän puutarhan kulmauksessa jälkiä miehen matkasta.
Muurin harjalta oli ruohoa ja multaa irtaantunut.
"Katsokaahan, tästä on hän kulkenut! Hän on hypännyt Cochefilet-kadulle! Voi, kauheutta! Hän on varastanut meidän hopeakalumme!"
Piispa oli hetkisen vaiti, mutta kohotti sitten vakavan katseensa ja sanoi rouva Magloirelle lempeästi:
"Entä sitten? Olivatko nämä hopeakalut todellakin meidän?"
Rouva Magloire ei saanut sanaa suustansa. Oli taas hetkinen hiljaisuutta, kunnes piispa jatkoi:
"Rouva Magloire, minä pidin pitkiä aikoja vääryydellä näitä hopeakaluja huostassani. Ne kuuluivat köyhille. Mikä oli tämä mies? Silminnähtävästi köyhä".
"Herra Jeesus!" puhkesi rouva Magloire puhumaan. "Nehän eivät olleet ei minua eikä neitiä varten. Me emme niistä niin välittäneet. Mutta ne olivat Teidän Ylhäisyyttänne varten. Mistä aikoo Teidän Ylhäisyytenne nyt syödä?"
Piispa katsahti häneen hämmästyneenä.
"Mitenkä! Eikö ole tinakaluja?"
Rouva Magloire kohautti olkapäitään.