"Tinassa on semmoinen haju".
"No, rautaiset pöytäkalut sitten".
Rouva Magloire nyrpisti nenäänsä merkitsevästi.
"Raudassa on semmoinen maku".
"Siis puusta sitten!" sanoi piispa.
Muutamia hetkiä myöhemmin söi hän aamiaista, saman pöydän ääressä, missä Jean Valjeankin oli eilen illalla istunut. Aterioidessaan huomautti hänen ylhäisyytensä Bienvenu leikillisesti sisarelleen, joka ei puhunut mitään, ja rouva Magloirelle, joka murisi itsekseen, ett'ei tarvita lainkaan edes puista lusikkaa eikä haarukkaa kastaakseen leivänpalaansa maitokuppiin.
"Pälkähtää sitä päähänkin!" mutisi rouva Magloire hiljaa, edestakaisin liikkuessaan, "päästää sisään mokoma mies! Ja antaa sille yösijakin vielä! Mikä onni sentään, ett'ei se tehnyt pahempia! Ah! hyvä jumala! Ihan hirvittää kun sitä ajatteleekin!"
Kun veli ja sisar olivat juuri pöydästä nousemaisillaan, koputettiin ovelle.
"Astukaa sisään!" sanoi piispa.
Ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui outo, kolajava ryhmä. Kolme miestä piteli neljättä kauluksesta. Nuo kolme miestä olivat santarmeja; neljäs oli Jean Valjean. Muuan santarmi-upseeri, joka näytti johtavan ryhmää, astui ovelta huoneeseen ja lähestyi piispaa sotilaallisesti tervehtien.