"Teidän Ylhäisyytenne…" sanoi hän.
Kuullessaan nämä sanat, kohotti Jean Valjean, joka näytti synkältä ja peräti masentuneelta, hämmästyneen päänsä.
"Teidän ylhäisyytenne!" mutisi hän. "Se ei siis ollutkaan mikään rovasti…"
"Vaiti siinä!" katkaisi muuan santarmi. "Se on hänen ylhäisyytensä piispa".
Sillä välin oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu tullut ovelle niin nopeasti kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli.
"Kas! Tekö siinä?" huudahti hän katsellessaan Jean Valjeania. "Onpa hauskaa nähdä teitä. Mutta mitä tämä on: minähän annoin Teille myös kynttiläjalat, jotka ovat hopeata kuten toisetkin esineet ja joista Te saisitte varmaankin kaksisataa frangia! Miksi ette vienyt niitäkin mukananne pöytäkalujen matkassa?"
Jean Valjeanin silmät levisivät suuriksi, ja hän tuijotti kunnianarvoiseen piispaan ilmeellä, jota ei ihmiskieli osaa kuvata.
"Teidän Ylhäisyytenne", sanoi santarmi-upseeri, "tämä mies puhui siis sittenkin totta? Me hänet hoksasimme. Hän kulki niinkuin se, jolla on erikoinen kiire. Me otimme hänet kiinni nähdäksemme. Löysimme häneltä nämä hopeakalut".
"Ja hän sanoi Teille", keskeytti piispa hymyillen, "että ne oli antanut hänelle muuan vanha pappi, jonka luona hän oli ollut yötä? Ymmärrän asian. Ja siksi olette Te tuoneet hänet tänne? Siinä on tapahtunut erehdys".
"Jos asia niin on", jatkoi upseeri, "niin voimme kai laskea hänet menemään?"