"Minä tahdon rahani pois! Kahden frangin rahani!"
Lapsi pillahti itkemään. Jean Valjeanin pää kohosi. Hän istui yhä. Hänen silmänsä näyttivät sekavilta. Hän tarkasteli lasta jonkunlaisella hämmästyksellä, sitten ojensi hän kätensä keppiä tavottaakseen ja huusi hirveällä äänellä: "Kuka siinä?"
"Minä, herra", vastasi lapsi. "Pikku-Gervais! Minä! Minä! Antakaa pois minun kaksi frangiani, tehkää niin hyvin! Siirtäkää jalkaanne, herra, tehkää niin hyvin!"
Sitten suuttui pienokainen taas ja puhui melkein uhkaavasti:
"Ettekö aijo siirtää jalkaanne! Siirtäkää heti paikalla jalkanne!"
"Ahaa, sinäkö siinä vielä!" sanoi Jean Valjean, ja kohoten äkkiä seisomaan, jalka yhä rahan päällä, lisäsi hän: "Menetkö tiehesi, vai!"
Säikähtynyt lapsi katseli häntä hetken, alkoi sitten vavista kiireestä kantapäähän ja ensimäisestä pelästyksestä toinnuttuaan pakeni minkä jaloista lähti, uskaltamatta vilkaista taakseen tai päästää ainuttakaan äännähdystä.
Mutta jonkun matkan päässä pakotti hengästyminen hänet pysähtymään, ja
Jean Valjean kuuli unihaaveilunsa läpi hänen nyyhkytyksensä.
Hetkisen kuluttua oli lapsi kadonnut.
Aurinko oli mennyt mailleen.