Pimeys laskihe Jean Valjeanin ympärille. Hän ei ollut koko päivänä syönyt; hän oli varmaankin kuumeessa.
Hän seisoi yhä, hän ei ollut muuttanut asentoaan lapsen paosta asti. Hengitys paisutti hänen rintaansa pitkien, epäsäännöllisten väliaikojen perästä. Hänen kymmenen, kahdentoista askeleen päähän kiintynyt katseensa näytti erinomaisen tarkkaavasti tutkivan nurmelle pudonneen vanhan saviastian-palasen muotoa. Äkkiä hän väsähti; häntä puistatti illan kylmyys.
Hän painoi lakkia syvemmäksi otsalleen, yritti koneellisesti vetää mekkoa paremmin päälleen ja napittaa sitä, astui askeleen ja kumartui ottamaan keppiänsä.
Samassa äkkäsi hän kahden frangin rahan, jonka hänen jalkansa oli painanut puoliksi maan sisään ja joka kiilsi kivien välistä.
Hän sai kuin sähkö-iskun. — Mitä tämä on? mutisi hän hampaittensa välistä. Hän peräytyi kolme askelta, pysähtyi sitten, voimatta irrottaa katsettaan tuosta paikasta, jota hän oli äsken jalallaan tallannut, aivan kuin olisi tuo pimeässä kiiluva esine ollut häneen tuijottava pyöreä silmä.
Hetkisen kuluttua heittäytyi hän kuin kouristuskohtauksessa hopearahan kimppuun, sieppasi sen ja suoraksi ojentautuen alkoi katsella nummea pitkin kaikille ilmansuunnille väristen niinkuin pelästynyt petoeläin, joka etsii turvapaikkaa.
Hän ei nähnyt mitään. Yö yhä pimeni, nummella oli kylmää ja kolkkoa, paksuja sinipunervia huuruja nousi iltaruskon valopiiriin.
Hän huokasi: Ah! ja alkoi kulkea kiivaasti siihen suuntaan, minne oli nähnyt lapsen häipyvän. Kolmenkymmenen askeleen päässä hän pysähtyi, tähysteli taas joka haaralle eikä nähnyt ketään.
Silloin huusi hän minkä jaksoi: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"
Hän taukosi ja odotti.