Kolmekymmentäseitsemän vuotta takaperin, kun ei ottanut huomioon tätä Pyhän Jaakon toria, jonka kohtalo oli ikäänkuin ennalta määrätty ja joka on aina ollut kauhistava nähdä, oli ehkä koko tämän synkän puistokadun synkin kohta tuo numeroilla 50-52 merkityn talorähjän nykyäänkin niin vähän viehättävä seutu.
Parempia taloja alkoi sinne kohoilla vasta kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin. Paikka oli ylen vastenmielinen. Sen herättämäin synkkien ajatusten valtaamana tunsi olevansa ikäänkuin Naissairaalan, jonka kupukattoa hiukan häämötti, ja Bicêtren, jonne vievä portti oli aivan lähellä, puserruksissa: naisen hulluuden ja miehen järjettömyyden puserruksissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi eroitti vain teurastamoita, ympärysmuurin ja muutamia harvoja tehtaita, jotka olivat kuin kasarmeja tai luostareita. Kaikkialla näkyi kurjia kojuja ja törkyä, vanhoja muureja, mustia kuin käärinliinat, uusia muureja, valkoisia kuin hikiliinat, yhdensuuntaisia puurivejä, säännöllisiä taloja, matalia rakennuksia, pitkiä, kylmiä viivoja ja suorien kulmien väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ei maa-alan vaihtelevaisuutta, ei ainuttakaan rakennuttajan oikkua, ei poimuakaan. Vain jäätävä, säännöllinen, kamala kokonaisuus. Ei mikään niin sydäntä kourista kuin jylhän yksitoikkoinen säännöllisyys. Säännöllinen on aina ikävää, ja ikävä on murheen äiti. Epätoivo haukottelee. Saattaa mielessään kuvitella vielä kamalamman helvetin kuin se, missä kärsimykset ja kidutukset vaivaavat: helvetin, missä on ikävä. Jos sellainen helvetti olisi olemassa, olisi tämä Sairashuoneen puistokadun kohta saattanut olla sen esikartano.
Mutta yön tullessa, jolloin valo häipyy, etenkin talvisin, hetkellä, jolloin viima tempoo jalavista niiden viimeisetkin punertavat lehdet, jolloin pimeys on synkkä ja tähdetön, tai jolloin kuu ja tuuli puhkovat aukkoja pilviin, muuttui tämä puistokatu äkkiä kauhistavaksi. Mustat viivat vaipuivat ja hävisivät pimeyteen kuin äärettömyyden jatkoina. Vaeltaja ei voinut olla muistelematta siihen paikkaan liittyviä lukemattomia hirsipuutarinoita. Koko tuo yksinäinen seutukunta, missä oli niin paljon rikoksia tehty, värisytti ja inhotti. Luuli tuntevansa kavalain ansojen ja sadinten odottavan viritettyinä pimeässä, kaikkialla oli näkyvinään jotakin epäilyttävää, ja puiden välissä ammottavat pitkuliaiset, nelikulmaiset syvennykset olivat kuin valmiita hautoja. Päivällä oli seutu ruma, illalla synkkä, yöllä kammottava.
Kesähämärissä näkyi siellä ja täällä vanhoja akkoja istumassa sateiden mädättämillä penkeillä jalavain juurella. Ne akat kerjäsivät mielellään.
Muuten pyrki koko tämä kaupunginosa, joka näytti pikemmin vanhentuneelta kuin vanhalta, muuttamaan muotoaan. Ken tahtoi sitä sittemmin nähdä, hänen tuli pitää kiirettä. Joka päivä hävisi joku tämän kokonaisuuden osa. Nykyään, ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, on Orleansin rautatien asema sijainnut aivan tämän vanhan etukaupungin vieressä ja lohkaissut siitä kappaleen toisensa jälkeen. Minne ikinä suurkaupungin laidoille rautatienasema laitetaankin, kaikkialla merkitsee se etukaupungin kuolemaa ja varsinaisen kaupungin syntymistä. Itujen peittämä maa näyttää vapisevan ja avautuvan nielemään ihmisten vanhat asumukset ja nostamaan ilmoille uusia näiden suurten liikekeskusten lähettyville, missä valtavat vaunujonot jyrisevät, ja missä sivistyksen hiiliä syövät, tulta suitsevat hepohirviöt puuskuttavat. Vanhat talot luhistuvat, uudet kohoavat entisiä verrattomasti upeampina.
Orleansin rautatien aseman vallattua Naissairaalan entiset alueet, tärisevät Pyhän Vihtorin kaivantojen ja kasvitarhan läheiset vanhat, kapeat kadut ankarasti, kun niitä kolme, neljä kertaa päivässä jyristävät postivaunut, pika-ajurit ja tavalliset matkustajavaunut, jotka kerran työntävät talot kauvemmaksi oikealle ja vasemmalle. Sillä hyvin merkillinen, mutta tosiperäinen havainto on, että samoin kuin aurinko suurissa kaupungeissa saa etelänpuoleisten talojen julkipuolet kasvamaan ja kehittymään, samoin leventää ajoneuvojen vilkas liike katuja. Uuden elämän oireet ovat silminnähtävät. Tämän vanhan, maaseutumaisen laitakaupungin etäisimpiinkin soppiin ilmestyy kivitys, katukäytäviä alkaa muodostua ja edetä sinnekin, missä ei ole vielä niiden astujoita. Eräänä muistettavana aamuna, heinäkuussa vuonna 1845, nähtiin siellä äkkiä mustien asfalttipatojen savuavan. Sinä päivänä saattoi sanoa sivistyksen ehtineen Ourdnen kadulle ja Pariisin valloittaneen Saint-Marceaun etukaupungin.
2.
Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä.
Ylempänä kuvatun Gorbeaun talon edustalla pysähtyi Jean Valjean. Petolinnun tavoin oli hän valinnut tämän yksinäisen, aution paikan tyyssijakseen.
Liivintaskustaan penkoi hän pää-avaimen tapaisen, avasi oven, astui sisään, sulki sitten oven huolellisesti ja nousi portaat, yhä kantaen Cosettea.