Hän avasi silmänsä täydelleen ja näki Jean Valjeanin hymyilevät kasvot.
"Ahaa, niin, sehän onkin totta!" huudahti lapsi. "Hyvää huomenta, herra."
Lapset ottavat ilman pitempiä ihmettelyjä, tutunomaisesti vastaan onnen ja ilon, koska he ovat luonnostaan pelkkää onnea ja iloa.
Cosette äkkäsi Katariinan vuoteensa jalkopäässä, otti sen syliinsä, ja sillä leikitellen teki hän satoja kysymyksiä Jean Valjeanille:
Missä oltiin? Oliko Pariisi iso? Oliko rouva Thénardier hyvin kaukana?
Eikö hänen enää koskaan tarvitse mennä rouva Thénardierin luo? J.n.e.
J.n.e.
Äkkiä hän huudahti:
"Miten täällä onkaan kaunista!"
Huone oli kehno ja kurja. Mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.
"Lakaisenko minä tätä hiukan?" kysyi hän sitten.
"Leiki sinä vain!" vastasi Jean Valjean.