Näin kului päivä.
Mitään kohtalostaan ymmärtämättä ja pyrkimättäkään sitä ymmärtämään, oli Cosette sanomattoman onnellinen tämän nuken ja tämän ukon seurassa.
3.
Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea.
Seuraavankin päivän sarastaessa oli Jean Valjean Cosetten vuoteen ääressä. Liikahtamatta odotti hän siinä lapsen heräämistä.
Uusi tunne tunkeutui hänen sieluunsa.
Jean Valjean ei ollut koskaan rakastanut ketään. Kaksikymmentäviisi vuotta oli hän ollut yksinään maailmassa. Hän ei ollut koskaan ollut isä, rakastaja, aviopuoliso, ystävä. Vankilassa oli hän ollut ilkeä, synkkä, juro, tietämätön ja raaka. Tämän vanhan rangaistusvangin sydän oli vielä neitsyyden tilassa. Sisarestaan ja sisarensa lapsista oli hänellä ollut vain etäinen, hämärä muisto, joka oli lopulta haihtunut melkein kokonaan. Hän oli ponnistellut ankarasti heidät löytääkseen, mutta kun hän ei ollut siinä onnistunut, oli hän unohtanut heidät. Sellainen on ihmisluonto. Hänen nuoruutensa muut kiintymykset, mikäli niitä oli ollut, olivat myös vaipuneet unohduksen yöhön.
Kun hän näki Cosetten, kun hän kantoi tätä onnetonta lasta orjuudesta vapauteen, joutui koko hänen sisimpänsä hurjan liikutuksen valtaan. Kaikki, mitä hänessä oli hellää ja tunnekykyistä, heräsi ja pyrki kohdistumaan tähän lapseen. Hän astui Cosetten vuoteen ääreen ja hän vapisi riemusta. Hän tunsi puristuksia kuin äiti, eikä hän tiennyt, mitä se oli. Sillä hyvin salaperäinen, mutta hyvin ihana on tunteiden suuri, ihmeellinen nousu sydämessä, joka alkaa rakastaa.
Vanha, kokematon sydän parka!
Mutta koska hänellä oli ikää viisikymmentäviisi vuotta ja Cosettella vain kahdeksan, suli hänen elämänsä ensimäinen ja ainoa rakkaus kuvaamattomaksi hohteeksi.