Nyt kohtasi hän valkeuden enkelin toisen kerran. Piispa oli nostanut hänen taivaansa rannalle hyveen ruskotuksen. Cosette loihti sinne rakkauden loimon.
Ensimäiset päivät vierivät huomaamatta siinä hohteessa.
Cosettekin muuttui tietämättään toiseksi, hänkin, pikku raukka! Kun hänen äitinsä hänet jätti vieraiden huomaan, oli hän niin pieni, ettei hän muistanut siitä enää mitään. Kaikkien lasten tavoin, jotka nuorten viinipuunvesojen lailla pyrkivät kiintymään kaikkeen, oli hänkin pyrkinyt rakastamaan. Hän ei ollut siinä onnistunut. Kaikki olivat työntäneet hänet luotaan, Thénardier, heidän lapsensa, muiden lapset. Hän oli jo rakastanut talon koiraa, mutta sekin oli kuollut. Sen jälkeen olivat kaikki häntä hyljeksineet, sekä ihmiset että muut. Surullista on sitä sanoa — me olemme siihen jo viitanneetkin — tämän kahdeksanvuotiaan lapsen sydän oli pysynyt kylmää kylmempänä. Se ei ollut hänen vikansa, sillä rakastamisen kykyä ei häneltä puuttunut; häneltä puuttui rakastamisen tilaisuutta. Niinpä alkoikin heti ensimäisestä päivästä kaikki, mikä hänessä tunsi ja ajatteli, rakastaa tätä ukkoa. Hän tunsi, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut: hän tunsi koko olemuksensa avautuvan hellemmille vaikutuksille.
Ukko ei näyttänyt hänestä enää vanhalta eikä köyhältä. Jean Valjean oli hänestä kaunis, samoin kuin heidän kurja asuntonsa oli hänestä ollut kaunis.
Senlaisia ovat aamuruskon, lapsuuden, nuoruuden, ilon vaikutukset. Maailman ja elämän uutuudella on siinä osansa. Ei mikään ole ihanampaa kuin onnen helovärinen heijastus kurjaan asumukseen. Mutta meillä kaikilla on muistossamme tuollainen sinenhohtava ullakkokamari.
Viidenkymmenen vuoden ikä-eroituksen kautta oli luonto kaivannut syvän juovan Jean Valjeanin ja Cosetten välille. Mutta kohtalo täytti tämän juovan. Kohtalo saattoi äkkiä toistensa yhteyteen ja kihlasi voimassaan vastustamattomana toisilleen nämä kaksi harhailevaa, juuriltaan temmaistua olentoa, joita ikä eroitti, mutta joita onnettomuus yhdisti. Toinen täydensi toista. Cosette etsi vaistomaisesti isää, samaten kuin Jean Valjean etsi vaistomaisesti lasta. Kohtaaminen merkitsi siis tapaamista. Sillä salaperäisellä hetkellä, jolloin heidän kätensä yhtyivät, kiintyvät he toisiinsa iki-ajoiksi. Kun nämä kaksi sielua huomasivat toisensa, tunsivat he olevansa välttämättömiä toisilleen, ja he liittyivät lujasti yhteen.
Ymmärtäen sanat niiden avarimmassa, ehdottomimmassa merkityksessä, saattaisi sanoa, että haudan seinät eroittivat heidät kaikista muista ihmisistä ja että Jean Valjean oli leski, niinkuin Cosette oli orpo. Siitä johtui, että Jean Valjeanista tuli ikäänkuin jollakin taivaallisella tavalla Cosetten isä.
Eikä se salaperäinen vaikutus, jonka Cosetteen teki Chellesin metsän pimeydessä Jean Valjeanin käden tarttuminen hänen käteensä, ollut mitään kuvittelua, vaan todellisuutta. Tämän miehen astuminen tämän lapsen kohtalon piiriin merkitsi Jumalan tarttumista hänen elämänsä ohjaksiin.
Muuten oli Jean Valjean oivallisesti valinnut tyyssijansa. Hän oli siellä niin hyvässä turvassa, että se näytti häiriintymättömältä.
Makuukammiolla varustettu huone, missä hän Cosetten kanssa asui, oli juuri se huone, jonka akkuna oli puistokatua päin. Tämä akkuna oli ainoa koko talossa, eikä naapurien katseita tarvinnut peljätä ei sivuilta eikä edestä.