Merkittävä yksityisseikka. Englantilaisessa jalkaväessä, etenkin Kemptin brigadissa, oli paljon nahkapoikia. Vaikka olivatkin joutuneet otteluun meidän pelottavain jalkasotilaittemme kanssa, säilyttivät nämät nuoret sota-uroot kuitenkin rohkeutensa; heidän kokemattomuutensa kesti kunnialla leikin. He olivat etenkin erinomaisia tarkk'ampujia.
Enemmän omiin hoteisiinsa jätetty tarkk'ampuja tulee ikäänkuin omaksi kenraalikseen. Nämä nahkapojat osoittivat oikein aito ranskalaista kekseliäisyyttä ja raivoa. Tässä alottelevassa joukossa vallitsi omaperäinen tulinen into. Mutta se ei lainkaan miellyttänyt Wellingtonia.
Haie-Sainten valtaamisen jälkeen horjui taistelu puolelle ja toiselle.
Väliaika kello kahdestatoista kello neljään on hyvin epäselvä. Taistelun keskuksessa tapahtuvista seikoista saa tuskin ollenkaan selkoa, ja siinä vallitsee täydellinen tulisen kahakan sekamelska. Se on ikäänkuin kätketty hämäryyden verhoon. Ikäänkuin sumun läpi huomaa siinä suuria aaltomaisia liikkeitä, pyörryttäviä haavenäkyjä, senaikuisia, nykyään miltei tuntemattomia sotavarustuksia, nahkaisia töyhtölakkeja, leiskuvia sapelilaukkuja, ristikkäin kulkevia nahkavaruksia, ampumavara-taskuja, ratsumiesten takkeja, punaisia rynkkyvarsi-saappaita, raskaita sotilashattuja monenmoisine nauhoineen ja helttuineen, Braunschweigin melkein mustapukuisen jalkaväen sekoittuneena englantilaisten tulipunaiseen parveen, englantilaisia sotilaita suuret pyöreät valkokiekurat hihansuissa, kevytaseisia hannoverilaisia ratsumiehiä soikeine nahkakypäreineen, joita koristavat vaskikaistaleet ja punertavat jouhitöyhdöt, paljaspolvisia skotlantilaisia ruudukkaine viittoineen, meidän tarkk'ampujiamme valkeine sääryksineen, yksityisiä ryhmiä, ei suoria taidokkaita rivejä, näkyjä, jotka olisivat miellyttäneet Salvator Rosaa, mutta joita Gribeauval olisi kauhistunut.
Jonkunlaista myrskyn myllerrystä sekaantuu kaikkiin taisteluihin. Quid obscurum, quid divinum. Jokainen historioitsija piirtää tästä sekamelskasta juuri ne viivat, jotka häntä eniten miellyttävät. Olivatpa johtajat millaisia tahansa, aseellisten joukkojen yhteentörmäyksestä on aina ennalta aavistamattomia jälkiseurauksia. Kahakassa sekaantuvat molempien päälliköiden suunnitelmat toisiinsa, muuntaen, tuhoten toinen toisensa. Yksi kohta taistelukentällä nielee enemmän miehiä kuin toinen, kuten erilainen, huokoisempi tai tiiviimpi maaperä nopeammin tai hitaammin nielee veden. On pakko uhrata siihen enemmän kuin tahdottaisikaan. Tuollaista liikakulutusta on mahdoton laskea. Taistelurintama huojuu ja kiemurtelee kuin lanka, verivirrat juoksevat ilman vähintäkään pakollista järjestystä, sotajoukkojen eturivit lainehtivat, peräytyvät tai esiin ryntäävät rykmentit muodostavat niihin lahtia tai niemiä, kaikki nämä pelottavat karit liikkuvat herkeämättä toinen toisensa kintereillä: missä äsken oli jalkaväki, siihen rientää nyt tykistö; miesjoukot ovat kuin savua. Olihan tuossa äsken jotakin! Etsit: et näe enää mitään. Välähdykset muuttavat alituiseen paikkaa. Synkeät sotamiesketjut etenevät ja peräytyvät. On kuin kuoleman tuuli työntelisi, heittelisi, paisuttaisi ja hajoittaisi noita kammottavia joukkoja. Mitä on kahakka? Häälymistä, lainehtimista puoleen ja toiseen. Kaavamainen pohjapiirros taistelukentästä osoittaa asemaa vain lyhyenä, määrättynä hetkenä, eikä kokonaisena päivänä. Vain ne suuret maalarit, joilla on kaaosta siveltimensä kärjessä, kykenevät oikein kuvaamaan taistelukohtauksia. Rembrandt kelpaisi siihen paremmin kuin Vandermeulen. Vandermeulen puhuu totta keskipäivällä, mutta valhettelee kello kolmelta. Mittaustiede pettää; vain hirmumyrsky lähentelee totuutta. Se seikka juuri oikeuttaa Folardin asettumaan ristiriitaan Polybiuksen kanssa. Lisätkäämme, että tulee hetki, jolloin taistelu alenee käsikähmäksi, paikallistuu, hajoaa lukemattomiksi pienoisotteluiksi, jotka, käyttääksemme Napoleonin omia sanoja, "kuuluvat pikemmin yksityisten rykmenttien elämäkertoihin kuin kokonaisen sotajoukon historiaan." Tässä tapauksessa on historioitsijalla epäämätön oikeus supistaa sanottavansa tärkeimpään. Hän voi havaita vain taistelun suuret ääriviivat, eikä ole mahdollista yhdenkään kertojan, olkoonpa hän miten tunnollinen tahansa, tarkkaan ja ehdottomasti oikein kuvata sen kauhistuttavan myrskypilven muotoa, jota kutsutaan taisteluksi.
Tämä väite pitää paikkansa kaikkiin suuriin asekamppailuihin nähden, mutta erittäinkin sopii se juuri Waterloon taisteluun.
Vaan eräänä hetkenä iltapäivällä taistelu läheni ilmeisesti ratkaisuaan.
6.
Kello neljä iltapäivällä.
Kello neljän aikoihin oli englantilaisen armeijan asema vakava. Oranian prinssi komensi keskustaa, Hill oikeata ja Picton vasenta sivustaa. Kiihkoissaan huusi peloton Oranian prinssi hollantilais-belgialaisilleen: Nassau! Braunschweig! Ei askeltakaan taaksepäin! Heikontunut Hill pakeni Wellingtonin turviin. Picton oli kaatunut. Samana hetkenä, jolloin englantilaiset olivat anastaneet ranskalaisilta 105:n linjarykmentin lipun, olivat ranskalaiset tappaneet englantilaisilta kenraali Pictonin ampumalla kuulan suoraan hänen päänsä läpi. Taistelussa oli Wellingtonilla kaksi tukikohtaa: Hougomont ja Haie-Sainte; Hougomont piti yhä puoliaan, vaikka olikin liekkien vallassa; Haie-Sainte oli valloitettu. Saksalaisesta pataljoonasta, joka oli sitä puolustanut, oli enää vain neljäkymmentäkaksi miestä hengissä; kaikki upseerit, viittä lukuunottamatta, olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi. Kolmetuhatta sotilasta oli teurastanut toisensa tässä ladossa. Muuan englantilainen kaartin kersantti, brittein saarten kuuluisin nyrkkitaistelija, jota hänen toverinsa pitivät haavoittumattomana, oli saanut surmansa pienen ranskalaisen rummuttajan kädestä. Baring oli syösty asemastaan, Alten oli pistetty kuoliaaksi. Useampia lippuja oli menetetty, niiden joukossa yksi Altenin osastosta, sekä yksi Lüneburgin pataljoonan lippu, jota kantoi muuan Zweibrückenin ruhtinaallisen perheen jäsen. Harmaita skotlantilaisia ei ollut enään olemassa. Ponsombyn jättiläismäiset rakuunat oli hakattu mäsäksi. Tämä urhea joukko oli sortunut Bron keihäsmiesten ja Traversin haarniskoittujen ratsumiesten jalkoihin; tuhannestakahdestasadasta hevosesta oli vain kuusisataa jäljellä; kolmesta yliluutnantista virui kaksi maassa: Hamilton haavoitettuna, Mater tapettuna. Ponsomby oli kaatunut seitsemän keihäänpiston lävistämänä. Gordon oli menettänyt henkensä, Marsh oli menettänyt henkensä. Kaksi osastoa, viides ja kuudes, oli hävitetty.