Cosette asteli Jean Valjeanin rinnalla kyselemättä, hämmästelemättä. Hänen elämänsä kuusi ensimäistä kärsimysvuotta olivat lisänneet hänen luonteeseensa jonkunlaisen välinpitämättömyyden piirteen. Ja muutenkin — tätä huomautusta on meidän vast'edeskin syytä usein toistaa — oli hän suuremmasti ihmettelemättä tottunut ukon omituisiin tapoihin ja kohtalon äkillisiin keikauksiin. Ja mitäpä hänellä hätää olikaan, kun Jean Valjean oli hänen mukanaan!
Jean Valjean ei tiennyt enempää kuin Cosettekaan, minne sitä oltiin menossa. Hän turvasi Jumalaan, niinkuin lapsi turvasi häneen. Joku häntä väkevämpi tuntui pitävän häntäkin kädestä. Hänestä oli aivan kuin olisi joku näkymätön olento häntä ohjannut. Muuten ei hänellä ollut mitään täsmällistä päätöstä tehtynä, ei mitään suunnitelmaa eikä päämäärää. Ehdottoman varma ei hän ollut edes siitä, oliko se yöllinen vieras tosiaankin Javert. Ja saattoihan se Javert ollakin, mutta eihän Javertin ollut tarvinnut tuntea häntä, Jean Valjeania. Hänhän oli valepuvussa! Häntähän luultiin kuolleeksi. Mutta näiden muutamien päivien aikana oli sattunut seikkoja, jotka tuntuivat kummallisilta. Enempää hän ei tarvinnut. Hän oli lujasti päättänyt olla enää menemättä Gorbeaun taloon. Pesästään karkoitetun otuksen tavoin etsi hän soppea, mihin kätkeytyä, kunnes löytäisi tyyssijan, mihin asettua asumaan.
Jean Valjean koukutteli ristiin rastiin Mouffertardin kaupunginosaa, joka oli jo asettunut yöpuulleen, aivan kuin olisi se elänyt vielä keski-ajassa ja totellut ehtookellon käskyä. Taidokkaasti kiersi ja kaarsi hän Cansierin-, Copeaun-, Battoir-, Saint-Victorin- ja Puits-l'Ermiten katuja pitkin. Siellä olisi kyllä ollut asuntoja saatavissa, mutta hän ei käynyt niitä edes katsomassa, koska ei uskonut sen maksavan vaivaa. Hän oli aivan varma siitä, että jos häntä sattumoisin olisi etsitty, olisi hänet muitta mutkitta ilmaistu.
Kellon lyödessä yhtätoista Saint-Étienne du-Montin kirkontornissa kulki hän Pontoisenkadulla sen poliisi-aseman ohi, joka on talossa n:o 14. Vaisto, josta olemme ylempänä puhuneet, sai hänet vähän ajan kuluttua katsomaan taakseen. Silloin näki hän selvästi aseman edustalla palavan lyhdyn valossa kolmen miehen, jotka olivat häntä jo hyvin lähellä, kulkevan perä perää tämän lyhdyn ohi kadun pimeätä puolta. Yksi heistä poikkesi käytävään, joka vei taloon. Joukkion johtaja näytti hänestä erittäinkin epäilyttävältä.
"Tule, lapsukaiseni", sanoi hän Cosettelle ja kiiruhti poistumaan
Pontoisenkadulta.
Hän teki pienen kaaren, kiersi Patriarkkojen käytävän, joka oli myöhäisen hetken takia suljettu, harppasi Puumiehenkadun ja Joutsikadun poikki ja painui Postikadulle.
Sieltä tulee vastaan kadunristeys, missä nykyään sijaitsee Rollinin lukio ja mihin Uusi Genovevankatu päättyy.
(Sanomattakin on selvää, että Uusi Genovevankatu on sangen vanha katu ja etteivät postivaunut edes joka kymmenentenä vuonna kulje Postikatua. Kolmannellatoista vuosisadalla asui sen varrella savenvalajia, ja sen oikea nimi olisi siis Savenvalajankatu.)
Kuu valaisi kirkkaasti tätä risteystä. Jean Valjean pujahti läheiseen porttikäytävään, laskien, että jos ne miehet vielä ajavat häntä takaa, täytyi hänen nähdä heidät selvästi tällä valoisalla paikalla.
Eikä ollut kulunut kolmea minuuttia, ennen kuin miehet ilmestyivät. Heitä oli nyt neljä, kaikki rotevia, pitkiin, ruskeisiin takkeihin puettuja, päässä pyöreät hatut ja jykevät kepit kädessä. He olivat omiansa herättämään yhtäläistä levottomuutta suurella koollaan ja mahtavilla nyrkeillään kuin salaperäisellä kuljeskelemisellaankin yön pimeydessä. Heitä olisi voinut luulla ihmismuotoon paneutuneiksi kummituksiksi.