ÖINEN AJO, OVELAT AJAJAT
1.
Taidokkaita koukutteluja.
Seuraavien ja myöhempienkin sivujen johdosta lienee muuan huomautus paikallaan.
Onpa jo vuosia vierähtänyt siitä, kun tämän kirjan tekijä poistui Pariisista. Hänen on nyt vasten tahtoaankin puhuminen itsestään. Siitä lähtien on Pariisi muuttanut muotoaan. Uusi kaupunki on kohonnut ilmoille, ja se kaupunki on hänelle jotakuinkin tuntematon. Hänen ei tarvitse vakuuttaa rakastavansa Pariisia. Pariisi on hänen henkensä syntymäkaupunki. Purkamisten ja uutisrakennusten johdosta on hänen nuoruutensa Pariisi, Pariisi, jonka kuvaa hän säilyttää hartaassa muistossa, nykyään mennyt Pariisi. Sallittakoon hänen puhua siitä Pariisista aivan kuin olisi se yhä olemassa. Voihan sattua, että siellä, minne näiden rivien kirjoittaja vie lukijan, sanoen: "Sillä ja sillä kadulla on se ja se talo", ei ole enää katua eikä taloa. Lukija tarkastakoon, miten asian laita on, jos haluaa. Mitä tämän kirjan tekijään tulee, ei hän lainkaan tunne uutta Pariisia, ja hän kirjoittaa se entinen Pariisi silmäin edessä, vallassa harhakuvitelman, joka on hänelle kallis. Hänestä on mieluista ajatella, että siellä kaukana, kaukana on vielä jotakin siitä, mitä hän näki ollessaan kotimaassaan, ja ettei kaikki ole vielä kadonnut. Niin kauvan kun ihminen askartelee syntymämaassaan, luulee hän, että nämä kadut ovat hänelle yhdentekeviä, että nämä akkunat, nämä katot ja nämä ovet eivät häneen kuulu mitään, että nämä seinät ovat hänelle vieraita, että nämä puut ovat samanlaisia kuin muuallakin, että nämä talot, joihin hän ei koskaan tule astuneeksi, ovat hänelle hyödyttömiä, että nämä käytävät, joita hän polkee, ovat pelkkää kiveä. Mutta kun hänen on täytynyt poistua niiltä mailta, tuleekin hän huomaamaan, että ne kadut ovat hänelle rakkaita, että ne talot, ne akkunat ja ne ovet häneltä puuttuvat, että ne seinät ovat hänelle välttämättömiä, että ne puut ovat hänen lemmikkejään, että ne talot, joihin hän ei koskaan astunut, ovat hänelle niin kalliita, kuin olisi hän käynyt niissä joka päivä, ja että hän jätti sisintä olemustaan, vertansa ja sydäntänsä niille kiville. Kaikki ne paikat, joita hän ei enää näe, joita hän ei ehkä enää koskaan saa nähdä, mutta joiden kuvan hän on säilyttänyt muistossaan, muuttuvat surullisen viehättäviksi, palajavat hänen murheelliseen mieleensä kuin unennäkönä, vilkuttavat hänelle pyhää maata ja ovat ikäänkuin koko avaran Ranskan olennaisin ilmestysmuoto. Ja hän rakastaa niitä paikkoja, hän loihtii ne sielunsa silmien eteen senlaisina kuin ne ovat, senlaisina kuin ne olivat, hän ei niistä luovu, hän ei tahdo niistä mitään muuttaa, sillä isänmaan muistoperäinen muoto on hänelle yhtä rakas kuin äidin kasvot.
Sallittakoon meidän siis puhua menneestä ajasta nykyisyytenä.
Tehtyämme tämän huomautuksen, jonka lukija suvaitkoon ottaa varteen, jatkamme kertomustamme.
Jean Valjean oli heti poikennut puistokadulta ja painunut muiden katujen sokkeloihin, mutkitellen parhaan taitonsa mukaan ja palaten joskus entisille jäljilleen, saadakseen selville, ettei häntä seurattu.
Tämän tempun osaa myös ajettu sarvas. Siellä, missä jäljet tuntuvat, on siitä muun muassa se hyöty, että tällainen äkkikäänne helposti johtaa miehet ja koirat eksyksiin. Metsästyskielessä sanotaan sitä vääräksi kaarroksi.
Sinä yönä oli täysi kuu. Jean Valjeania ei se seikka harmittanut. Kuu, joka hehkui vasta aivan taivaanrannassa, leikkeli kaduille suuria valo- ja varjojuovia. Jean Valjean saattoi hiipiä pitkin talojen seiniä pimeätä puolta ja pitää valaistua osaa silmällä. Hän ei ehkä tarpeeksi kiinnittänyt huomiota siihen, että pimeä puoli jäi häneltä näkemättä. Mutta siitä huolimatta luuli hän olevansa varma, ettei häntä kukaan vakoillut ainakaan Poliveaunkadun läheisillä autioilla sokkelokujilla.