Hän astui vahtimiehen kojuun ja luovutti sounsa.
"Kaksi souta", sanoi tointa hoitava sotavanhus. "Sylissänne on lapsi, joka voisi itsekin kävellä. Maksua menee kahdelta."
Hän maksoi, harmissaan siitä, että hänen kulkunsa oli antanut aihetta huomautuksiin. Paon pitäisi olla äänetöntä lipumista.
Suuret kuormarattaat rytyyttivät juuri silloin Seinen yli, yrittäen, kuten hänkin, oikealle rannalle. Se tuli hänelle paraaseen aikaan. Hän sai kulkea koko sillan näiden rattaiden varjossa.
Sillan keskipaikkeilla pyrki Cosette kävelemään, koska hänen jalkansa olivat puutuneet. Hän laski tytön maahan ja tarttui hänen käteensä.
Ehdittyään sillan yli huomasi hän oikealla puolen useampia lautatarhoja ja yritti niitä kohti. Mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea jotenkin avaran valaistun paikan poikki. Hän ei epäröinyt. Takaa-ajajat olivat ilmeisestikin eksyneet jäljiltä, ja Jean Valjean luuli pelastuneensa kaikesta vaarasta. Häntä kyllä etsittiin, sen hän tiesi. Mutta ei täältä päin, siitä oli hän varma.
Muuan pieni katu, Pyhän Antonion Ruohotie, kuten sen nimi kuuluu, avautui kahden muurien eroittaman lautatarhan välistä. Tämä katu oli kapea ja pimeä, siis aivan kuin tehty häntä varten. Ennen poikkeamistaan sille katsahti hän taaksensa.
Siltä kohdalta näki hän Austerlitzin sillan koko pituudessaan.
Neljä varjoa oli juuri astunut sillalle.
Varjot kääntyivät poispäin Kasvitarhasta ja ohjasivat kulkunsa oikeata rantaa kohti.