Peräytyä ei enää voinut. Se, mitä hän äsken näki liikkuvan pimeässä takanaan, oli epäilemättä Javert seuralaisineen. Javert oli luultavasti jo sen kadun toisessa päässä, jonka toiseen päähän Jean Valjean oli joutunut. Javert tunsi todennäköisesti nämä pienet sokkelot tarkalleen ja oli varoiksi lähettänyt miehen vartioimaan ulospääsyä. Nämä johtopäätelmät, jotka näyttivät kaikin puolin todellisuuteen perustuvilta, pyörivät tuulenpuuskan lennättelemän tomupilven tavoin Jean Valjeanin murheellisissa aivoissa. Hän tarkasti Genrotin umpikujaa: muuri. Hän tarkasti Picpusinkatua: vahti. Hän näki tämän mustan varjon lankeavan kuun valaisemalle kadulle. Jos hän kulki eteenpäin, juoksi hän suoraan tämän vahdin syliin. Jos hän peräytyi, sieppasi Javert hänet koreasti kiinni. Jean Valjean tunsi joutuneensa ikäänkuin verkkoon, joka hitaasti pienensi piiriään. Epätoivoissaan nosti hän silmänsä taivasta kohti.
4.
Haparoivaa pakoa.
Jotta voisi ymmärtää seuraavat tapaukset, tulee muodostaa itselleen selvä käsitys Oikokadusta ja etenkin kulmauksesta, joka jäi vasemmalle Polonceaunkadulta tultaessa ja astuttaessa tälle pienelle kadulle. Oikokadun oikeata puolta reunustivat melkein kauttaaltaan Picpusinkatuun asti kehnonnäköiset talot. Vasemmalla oli vain yksi ainoa jylhä rakennus, jonka muodostivat useammat kerros kerrokselta Picpusinkadulle päin kohoavat osat, niin että tämä rakennus oli hyvin korkea Picpusinkadun puolelta, mutta jotenkin matala Polonceaunkadun seutuvilta. Kulmauksessa, josta olemme puhuneet, oli se jo niin matala, että siitä näkyi enää vain muuri. Tämä muuri ei kulkenut suoraan kadun vartta, vaan taivahti siltä kohtaa jyrkästi sisäänpäin, niin että siten syntynyttä syvennystä ei muurin kulmausten takia saattanut nähdä ei Polonceaunkadulta eikä Oikokadulta.
Tästä syvennyksestä lähtien jatkui muuri Polonceaunkadun vartta aina erääseen taloon asti, jossa näkyi numero 49, ja Oikokadun vartta, missä se oli paljon lyhyempi, ulottuen vain ylempänä kuvattuun synkkään rakennukseen ja muodostaen siinä uuden syvennyksen. Rakennuksen muurinpuoleinen osa näytti hyvin jylhältä: siinä oli vain yksi akkuna, tai paremmin sanoen: kaksi sinkkilevyin päällystettyä akkunanluukkua, jotka pysyivät aina suljettuina.
Tämä kuvaus on ehdottoman tarkka ja se herättäisi varmaan hyvin selviä muistoja sen kaupunginosan entisten asukasten mielissä.
Edellämainitun syvennyksen täytti kokonaan eräs kummallinen laitos, joka näytti suunnattoman suurelta, mutta ränsistyneeltä portilta. Se oli muodoton kokoomus paksuja pystysuoria lankkuja, joista ylimmäiset olivat leveämpiä kuin alimmaiset ja joita pitivät kasassa pitkät poikkiraudat. Sen sivussa oli toinen tavallisenkokoinen portti, ajoportti, joka oli ilmeisesti puhkaistu muuriin vasta noin viitisenkymmentä vuotta takaperin.
Lehmuksen latva näkyi portin päällitse, ja Polonceaunkadun puolelta peitti muuria muratti.
Jean Valjeania uhkasi väistämätön vaara, ja sentähden houkutteli häntä tämän synkeän rakennuksen näennäinen asumattomuus ja autius. Hän silmäsi sitä nopeasti. Hän ajatteli, että jos hän voisi päästä sinne, olisi hän ehkä pelastettu. Siitä ajatuksesta virisi toivo.
Tämän rakennuksen Oikokadun puoleisessa keskiosassa oli eri kerrosten kaikissa akkunoissa vanhanaikuiset lyijysuppilot. Pääjohdosta meni sivuhaaroja kaikkiin näihin suppiloihin, ja ne muodostivat päätyyn ikäänkuin tiheäoksaisen puun. Nämä mutkittelevat torvihaarakkeet muistuttivat kuolleita lehdettömiä viiniköynnöksiä, jotka kiemurtelevat vanhojen maalaistalojen seiniä ylös.