Juuri kun Jean Valjean oli kääntymäisillään vasempaan, yrittääkseen päästä kadulle, joka häämötti siellä etäämpänä, äkkäsi hän pienen kadun ja ison kadun kulmauksessa, mistä hänen oli kuljettava, mustan, liikkumattoman patsaan.
Siellä seisoi ilmeisesti mies, joka oli varmaankin asetettu siihen vartioimaan ja sulkemaan häneltä tietä.
Jean Valjean peräytyi.
Se Pariisin kohta, missä Jean Valjean oli ja joka sijaitsee Saint-Antoinen etukaupungin ja La Rapéen välillä, on niitä, jotka myöhempi aika on perin pohjin muuttanut ja muodostanut: toisten mielestä ovat nämä uudistustyöt tätä vain rumentaneet, toisten väitteiden mukaan taas tavattomasti kaunistaneet. Viljelysmaat, lautatarhat ja vanhat rakennukset ovat hävinneet. Nykyään on siellä komeita, uusia katuja, sirkuksia, hevosratoja ja muita senkaltaisia huvittelulaitoksia, rautatienasemia, Mazasin vankila. Kuten näemme: edistys oikojineen.
Puoli vuosisataa sitten sanottiin tavallisessa kansankielessä, joka perustuu pelkille muistotiedoille ja joka itsepintaisesti kutsuu Ranskan Instituuttia Neljäksi Kansallisuudeksi ja Koomillista Oopperaa Feydeauksi, paikkaa, johon Jean Valjean oli osunut, Pikku Picpusiksi. Pyhän Jaakon portti, Pariisin portti, Kersanttien tulli-asema, Sikopaimenten kaupunginosa. Pursi, Celestinit, Kapusinit, Pallokenttä, Räme, Krakaun Puu, Pikku Puola, Pikku Picpus, ne ovat vanhan Pariisin nimiä, jotka jäävät elämään vielä uuteenkin ympäristöön. Kansan muistotieto pitää yhä näitä menneisyyden haaksirikkojäännöksiä pinnalla.
Pikku Picpus, jonka olemassa-olo ei milloinkaan ollut kovin huomattu ja joka koko ikänsä pysyi vain erikoisen kaupunginosan luonnoksena, näytti melkein yhtä luostarimaiselta kuin joku espanjalainen kaupunki. Teillä ei paljon kivitystä eroittanut, kaduista ei juuri erikoista huolta pidetty. Lukuunottamatta niitä paria, kolmea katua, joista saamme kohta lähemmin puhua, oli siellä vain pelkkää muuria ja yksinäisyyttä. Ei ainuttakaan myymälää, ei ajoneuvojen räminää, tuskin tulenpilkettä akkunassa siellä ja täällä: kaikki valot sammutettiin jo kello kymmeneltä. Puutarhoja, luostareita, rakennusainevarastoja, vihannesviljelyksiä, harvassa mataloita taloja ja niiden ympärillä yhtä korkeat muurit kuin talot itse.
Senlaiselta näytti tämä kaupunginosa viime vuosisadalla. Vallankumous hyökkäsi ensin ankarasti sen kimppuun. Tasavallan viranomaiset sitä hävittivät, puhkoivat ja halkoivat. Valtavat törkykasat peittivät avaroita aloja. Kolmekymmentä vuotta sitten alkoi tämä kaupunginosa kadota uusien rakennusten tieltä. Nykyään ei siitä ole enää mitään jäljellä. Pikku Picpus, josta eivät nykyaikaiset asemakartat puhu halaistua sanaa, näkyy joltisenkin selvästi eräässä vuonna 1727 julkaistussa Pariisin asemakartassa, minkä ovat toimittaneet Denis Thierry (Pyhän Jaakon katu, vastapäätä Kipsikatua, Pariisissa) ja Jean Girin (Kaupustelijattarenkatu, Lyonissa). Olemme jo maininneet, että Pikku Picpusin ainoat kadut muodostivat Y:n tapaisen kuvion, koska Pyhän Antonion Ruohotie jakaantui kahtia ja muuttui vasemmalla Picpusinkaduksi ja oikealla Polonceaunkaduksi. Y:n haarojen kärkiä yhdisti ikäänkuin poikkiviivan tavoin Oikokatu. Polonceaunkatu päättyi siihen. Picpusinkatu kulki eteenpäin ja nousi Lenoirin toria kohti. Jos joku tuli Seinen puolelta ja saapui Polonceaunkadun päähän, oli hänen vasemmalla kädellään Oikokatu, joka siinä muodosti suoran kulman, hänen edessään tämän kadun reunusmuuri, ja hänen oikealla kädellään lyhyt Oikokadun jatko, josta ei ollut pääsyä mihinkään ja jota sanottiin Genrotin umpikujaksi.
Senlainen oli Jean Valjeanin asema.
Olemme jo maininneet, että hän peräytyi nähdessään Oikokadun ja Picpusinkaduu kulmauksessa mustan haamun. Ei epäilemistäkään: tämä haamu odotti häntä.
Mitä tehdä?