Siksi, että vasemmanpuoleinen haarake vei etukaupunkiin, siis asutuille seuduille, ja oikeanpuoleinen kedoille, siis asumattomille paikoille.
Mutta heidän käyntinsä ei ollut enää niin nopeata kuin ennen. Cosette hidastutti Jean Valjeanin kulkua.
Hän nosti tytön jälleen syliinsä. Cosette kallisti päänsä ukon olkapäälle, eikä lausunut sanaakaan.
Tuon tuostakin kääntyi hän vilkaisemaan taakseen. Hän koki aina pysytellä kadun pimeällä puolella. Katu oli sillä kohtaa suora. Ensimäisillä parilla, kolmella kerralla ei hän nähnyt mitään. Hiljaisuus oli syvä, ja hän jatkoi käyntiänsä hiukan rauhoittuneena. Äkkiä luuli hän kääntyessään huomanneensa kaukana kadun päässä, mistä hän oli jo kulkenut, liikkuvan jotakin.
Hän syöksyi syöksymällä eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun sivukujasen, jota pitkin hän voisi paeta ja vielä kerran haihduttaa vainukoirat jäljiltään.
Pimeästä kohosi muuri.
Tämä muuri ei kuitenkaan estänyt kulkua. Se reunusti vain erästä poikkikatua, johon Jean Valjeanin kulkema katu johti.
Tässä oli jälleen päätettävä, mihin mennä: oikealleko vai vasemmalle?
Hän vilkaisi oikealle. Katu kiemurteli kaikenlaisten rakennusten, vajojen ja varastohuoneiden väliä ja päättyi umpikujaan. Umpikujan perä näkyi selvästi: korkea, valkoinen muuri.
Hän vilkaisi vasemmalle. Siltä puolen oli katu avonainen ja vei parin sadan askeleen päässä toiselle kadulle, jolle se muodosti ikäänkuin sivuhaaran. Siellä oli pelastus.