Hän läheni Cosettea.
Lapsi nukkui.
8.
Arvoitus käy yhä sekavammaksi.
Lapsi oli kallistanut päänsä läheiselle kivelle ja vaipunut uneen.
Jean Valjean istuutui Cosetten viereen ja alkoi jälleen häntä katsella. Lasta katsellessaan tyyntyi hän vähitellen, ja hän pääsi jälleen ajatustensa herraksi.
Hän näki nyt selvästi sen totuuden, vastaisen elämänsä perustuksen, että niin kauvan kun hänellä on tuo lapsi, niin kauvan kun hän saa olla tuon lapsen turvana ja tukena, ei hänellä ole tarpeita muuta kuin häntä varten, ei pelkoa muuta kuin hänen puolestaan. Hän ei edes huomannut, että hänen oli hyvin kylmä, koska oli riisunut takkinsa lapsen peitoksi.
Mutta niiden syvien mietiskelyjenkin läpi, joihin hän oli vaipunut, oli hän jo jonkun aikaa kuullut kummallista ääntä. Se tuntui aivan kulkusen kilinältä. Se kuului puutarhasta. Selvästi se kuului, vaikka vielä hyvin etäältä. Se oli aivan kuin lehmänkellojen aika-ajoittaista, kaukaista kilahtelua öisiltä laitumilta.
Tämä ääni sai Jean Valjeanin kääntämään päätään.
Hän näki jonkun liikkuvan puutarhassa.