"Kyllä, kyllä, isä!"
"Odotahan sitten minua hetkinen. Tulen pian takaisin."
Hän lähti vajasta ja kulki pitkin suuren rakennuksen seinustaa, etsien parempaa suojaa. Hän tapasi kyllä portteja, mutta ne olivat kaikki lukossa. Jokaisessa alakerroksen akkunassa oli rautaristikko.
Ohaistuaan rakennuksen sisäkulman huomasi hän joutuneensa kaari-akkunoiden kohdalle, joiden takaa hämärsi hiukan valoa. Hän nousi varpailleen ja katsahti yhdestä akkunasta. Ne kuuluivat kaikki avaraan saliin, jonka lattia oli peitetty levein laakakivin, jossa kohosi pylväitä ja holveja ja jossa näkyi vain hyvin heikko valontuike ja synkkiä varjoja. Tuike lähti nurkkaan sytytetystä kynttilästä. Tämä sali oli autio, eikä mikään siellä liikahtanut. Mutta tähystellessään tarkempaan luuli hän huomaavansa kivilattialla pitkänään jotakin, joka näytti olevan käärinliinojen peitossa ja joka oli muodoltaan kuin ihminen. Se virui siinä oikosenaan, kasvot päin kivilattiaa, käsivarret ristikkäin, liikkumattomana kuin kuollut. Jonkinlaisesta käärmeentapaisesta lonkerosta päättäen, joka oli lattialla kiemurassa, olisi luullut tällä kaamealla olennolla olleen köyden kaulassa.
Koko sali oli kääriytynyt siihen heikosti valaistujen huoneiden synkkään hämärään, joka yhä lisää kammoa.
Jean Valjean selitti usein jälkeenpäin, ettei hän koskaan, niin monet kauheat tapaukset kuin hän saikin kokea elämässään, ollut nähnyt mitään niin jäätävää, niin kammoittavaa kuin tämä kummituksentapainen olento, joka tässä synkässä paikassa, keskellä yötä nähtynä oli kuin kaamea salaperäisyys itse. Kamalaa oli otaksua, että se oli ehkä elävä ihminen.
Hän rohkaisihe ja painoi otsansa ruutuun nähdäkseen, eikö se olento tosiaankaan liikahtanut. Hän odotti, odotti mielestään hyvinkin kauvan, mutta olento ei värähtänytkään. Silloin valtasi hänet äkkiä kuvaamaton kauhistus, ja hän lähti pakoon. Hän alkoi juosta vajalle päin, uskaltamatta vilkaistakaan taakseen. Hänestä tuntui, että jos hän vain kääntää päätänsä, näkee hän kummituksen kiitävän perässään ja huitovan käsiään.
Huohottaen saapui hän niin vajalle. Hänen polvensa huojuivat. Hiki valui virtana hänen selkäänsä pitkin.
Missä hän oli? Kuka olisi voinut kuvitellakaan mitään sentapaista tästä hautamaisesta sopesta keskellä Pariisia? Mikä oli tämä kummallinen talo? Öisten salaisuuksien talo, joka kutsuu sieluja pimeydestä enkelten äänin, ja kun ne tulevat, tarjoaa niille äkkiä kauhistuttavia näkyjä, lupaa avata taivaan säteilevät portit ja levittääkin niiden eteen haudan kammoittavan uksen! Ja kuitenkin oli tämä oikea rakennus, oikea talo, jolla oli oma katunumeronsakin! Tämä ei ollut unta! Hänen täytyi kosketella sen kiviseinää, tullakseen siitä vakuutetuksi.
Kylmyys, pelko, levottomuus, koko illan kiihdyttävät tapaukset sytyttivät häneen oikean kuumeen, ja kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.