"Kuka Te olette? Ja mikä on tämä talo?" kysyi Jean Valjean.
"No, tuhannen tuhatta, tämäpä nyt vasta ihmettä on!" huudahti vanhus, "minullehan Te itse juuri paikan hankitte, ja juuri tähän taloon vielä hankittekin. Ja nyt ette tunne minua!"
"En tunne", selitti Jean Valjean. "Ja mistä Te sitten tunnette minut?"
"Tehän kerran pelastitte henkeni", sanoi mies.
Hän käännähti hiukan, kuu valaisi häntä sivulta, ja Jean Valjean tunsi ukko Faucheleventin.
"Ahaa!" ihmetteli Jean Valjean, "Tekö se olettekin? Kyllä minä Teidät nyt tunnen."
"Se on hyvä se!" ilmoitti ukko hiukan moittien.
"Ja mitä Te täällä teette?" jatkoi Jean Valjean.
"Minä peittelen meloonejani, näettehän!"
Ukko Fauchelevent piteli tosiaankin kädessään Jean Valjeanin tullessa hänen luokseen olkimattoa, joita hän oli juuri laittamassa meloonikentän suojaksi. Hän oli niitä jo levitellyt useampia sen tunnin aikana, jonka hän oli suunnilleen ollut puutarhassa. Tämä puuha oli saanut hänet tekemään näitä omituisia liikkeitä, joita Jean Valjean oli kummastellut vajasta.