"Sata frangia!"
Mies säikähti tavattomasti ja kohotti katseensa.
"Voitte ansaita sata frangia!" jatkoi Jean Valjean, "jos annatte minulle suojaa täksi yöksi!"
Kuu valaisi kirkkaasti Jean Valjeanin tuskan vääntämiä kasvoja.
"Kas, Tekö siinä olettekin, ukko Madeleine!" sanoi mies.
Tämä näin odottamatta tällä öisellä hetkellä, tässä oudossa paikassa, tämän tuntemattoman miehen lausuma nimi sai Jean Valjeanin peräytymään.
Hän odotti kaikkea muuta, vaan ei tätä. Mies, joka hänelle puhui, oli kumarahartiainen, ontuva, talonpoikaisesti puettu vanhus, jonka vasemmassa polvessa oli nahkalappu, mihin oli ripustettu kulkunen. Ei eroittanut hänen kasvojaan, jotka olivat varjossa.
Sillä välin oli mies ottanut hatun päästään, ja huudahti nyt aivan vavisten:
"Ah, Jumalani! Miten olette Te täällä, ukko Madeleine? Mistä olette Te tänne tullut, Herra Jeesus! Taivaastako olette pudonnut? Sieltä Te putoatte, jos milloin putoatte. Ja miltä Te näytättekään! Teillä ei ole kaulaliinaa, ei hattua, ei takkia! Tiedättekö, että Te olisitte pahasti peljästyttänyt jokaisen, joka ei olisi Teitä tuntenut? Ei edes takkia! Herra Jumala! Tulevatko pyhimykset hulluiksi nykymaailman aikaan? Mutta miten Te olette tosiaankin päässyt tänne?"
Sana ei odottanut toista. Ukko pakisi oikein maalaisen kielevyydellä, mikä ei suinkaan antanut syytä levottomuuteen. Kaiken tuon oli hän sanonut hämmästyneen hyväntahtoisesti ja vilpittömästi.