Silloin huomasit oikeallasi, akkunaa vastapäätä lasioven, jonka yläpuolella oli vielä toinen lasiruudulla varustettu aukko ja jonka reunalaudat ja puu-osat oli maalattu harmaiksi. Nostit säppiä, kävit yli kynnyksen ja tunsit aivan samaa kuin teaatterissa astuessasi permanto-aitioon ennen ristikon laskemista ja kattokruunun sytyttämistä. Ja jonkunlaiseen teaatteri-aitioon sinä olit joutunutkin, sillä valoa pääsi sinne hyvin niukalti lasi-ovesta. Se oli hyvin pieni ja sen ainoina huonekaluina oli kaksi vanhaa tuolia ja risainen jalkamatto. Teaatteri-aitiota muistutti se siinäkin, että perällä oli nojaaman korkeudella musta aidake. Tämän aition edessä oli myös ristikko, mutta se ei ollut kyhätty kullatusta puusta kuten Oopperassa, vaan tavattoman jykevistä, hirvittävistä rautakangista, joita kiinnittivät seinään nyrkinkokoiset vahvikkeet.
Ensimäisten minuuttien kuluttua, kun silmät alkoivat toimittaa tehtäväänsä tässä kellarimaisessa hämärässä, kokivat ne tunkeutua ristikon läpi, mutta pääsivät eteenpäin tuskin kuutta tuumaa. Sillä ne tapasivat siellä mustat luukut, joita vahvistivat keltaiset poikkipuut. Nämä luukut oli liittämällä tehty pitkistä, kapeista laudoista ja ne peittivät koko ristikon. Ne olivat aina kiinni.
Muutama silmänräpäys, ja sinä kuulit äänen kutsuvan itseäsi näiden luukkujen takaa ja sanovan: "Minä olen täällä. Mitä tahdotte?" Se oli rakastettu ääni, joskus ehkä jumaloitukin. Et nähnyt ketään. Kuulit tuskin henkäystäkään. Tuntui kuin olisi elävitten ilmoille manattu henki puhunut sinulle läpi haudan seinän.
Jos olosuhteet ja edellytykset olivat sinulle erikoisen suotuisat — mikä muuten tapahtui sangen harvoin — saattoi toisesta luukusta kapea lauta avautua ja henki muuttua ilmestykseksi. Ristikon ja luukun takana näit, mikäli se ristikolta kävi laatuun, pään, josta siitäkin eroitit vain suun ja leuvan: kasvojen yläpuoli oli mustan hunnun peitossa. Olit huomaavinasi jotakin nunnan päähineen tapaista ja päättelit sitä kantavan jonkunlaisen mustaan käärinliinaan peittyneen haamun. Tämä pää puhui sinulle, mutta ei katsahtanutkaan sinuun, eikä sinulle koskaan hymyillyt.
Sinun takaasi tuleva valo oli niin suunnattu, että haamu paistoi sinun silmissäsi valkoiselta, mutta että haamu näki sinut mustana. Se oli vertauskuvallista.
Sillä välin yrittivät silmäsi ahneesti tunkeutua aukon läpi, joka oli ilmestynyt tähän kaikilta katseilta suljettuun paikkaan. Syvä hämärä ympäröi suruun pukeutunutta haamua. Silmäsi kokivat lävistää sitä hämärää ja saada ilmestyksen läheisistä esineistä selkoa. Mutta hyvin pian havaitsit kaikki ponnistelusi turhiksi. Huomasit vain yötä, tyhjyyttä, synkkyyttä, haudan hönkään yhtynyttä talvi-usvaa, peloittavaa rauhaa, hiljaisuutta, mistä ei eroittanut mitään, ei huokaustakaan, pimeyttä, jossa ei nähnyt mitään, ei edes varjonhäilähdyksiä.
Näit luostarin sisustan.
Näit sen synkän, ankaran talon sisustan, jota sanottiin herkeämättömän palvomisen bernhardilaisnunnien luostariksi. Aitio, jonne asti olit päässyt, oli puhumo. Ääni, joka sinulle ensiksi puhui, oli vartijattaren, joka istui aina liikkumattomana, hiiskahtamatta seinän takana lähellä neliönmuotoista aukkoa, jota suojelivat rautaristikko ja tuhatreikäinen levy kaksinkertaisen kypäränsilmikon tapaan.
Aitiossa vallitseva pimeys johtui siitä, että puhumossa oli tosin yksi akkuna ulkomaailmaan päin, mutta ei yhtään akkunaa luostarin puolelle. Saastaiset silmät eivät saaneet katsahtaa tähän pyhään paikkaan.
Mutta tämän pimeyden takana oli sentään valoakin. Haudan tuolla puolen oli sentään elämääkin. Vaikka tämä luostari oli suljetuimpia kaikista, tahdomme me nyt tunkeutua sinne ja viedä lukijankin mukanamme ja esittää oloja ja tapahtumia — tietystikään unohtamatta sopivaisuuden määräyksiä — joita kertoilijat eivät ole tähän asti nähneet ja joita he eivät siis myöskään ole voineet kuvata.