Puoli vuosisataa takaperin ei Picpusinkadun numero 62:n ajoportti lainkaan eronnut mistä muusta ajoportista tahansa. Tämä portti, joka tavallisesti lengotti raollaan mitä houkuttelevimman näköisenä, paljasti kaksi sangen viatonta ja rauhoittavaa seikkaa: viiniköynnöspeitteisten muurien ympäröimän pihan ja laiskottelevan ovenvartijan naaman. Perältä näkyi muurin yli suuria puita. Kun auringonsäde ilostutti pihaa, kun viinilasi ilostutti ovenvartijaa, oli vaikeata kulkea Picpusinkadun numero 62:n ohi saamatta siitä mukaansa iloista, hymyilevää vaikutelmaa. Ja kuitenkin oli se paikka synkkä ja kolkko.
Kynnys hymyili. Talo itse itki ja rukoili.
Jos onnistui pääsemään sen kynnyksen yli — mikä ei ollut niinkään helppoa, jopa oli se melkein kaikille mahdotontakin, sillä siihen tarvittiin erikoinen Seesam aukene! — joutui oikealle pieneen eteiseen, mihin päättyivät kahden seinän väliin niin ahtaalle puristetut rappuset, että niitä mahtui kulkemaan vain yksi henkilö kerrallaan, ellei antanut näitä rappusia peittävän kellertävän töherryksen eikä niiden ruskean ala-osan pelottaa itseään, jos rohkeus salli nousta niitä, saapui uskalikko ensin yhdelle tasanteelle, sitten toiselle ja pääsi niin ensimäisen varsinaisen kerroksen käytävään, minne kellertävä töherrys ja ruskea alaviiva seurasivat häntä rauhallisen itsepintaisesti. Rappusia ja käytävää valaisi kaksi somaa akkunaa. Mutta käytävä teki mutkan ja muuttui pimeäksi. Sivuutettuaan tämän polvekkeen pääsi kulkija muutamin askelin eräälle ovelle, joka oli sitä salaperäisempi, kun se ei ollut lukossa. Se painallettiin auki ja tultiin niin pieneen, noin kuusi neliöjalkaa avaraan huoneeseen, jonka lattia oli tehty kivilaatoista, joka oli pesty ja puhdistettu ja kylmä ja jonka seiniä peitti keltainen, viheriäkukkainen viidentoista soun paperi. Valjua, väsähtänyttä valoa virtaili vasemmalta suuresta, pieniruutuisesta akkunasta, joka täytti koko seinän. Katselit, et nähnyt ketään. Kuuntelit, et eroittanut askeltakaan, et hiiskaustakaan. Seinät olivat paljaat. Huone oli kalustamaton. Ei edes tuolia.
Katselit yhä ja huomasit oven vastapäisessä seinässä noin neliöjalan suuruisen suorakulmaisen aukon. Se oli varustettu ristikolla, jonka mustat, liitekohdissa paksunevat, jykevät rautatangot muodostivat tuskin puolentoista tuuman levyisiä neliöitä, sanoisinko verkonsilmiä. Keltaisen seinäpaperin viheriät kukat laskeutuivat tyyninä ja hyvässä järjestyksessä näihin rautakankiin asti, eikä tämä kaamea kohtaus niitä lainkaan peljästyttänyt eikä saattanut niitä pyrkimään pakosalle. Vaikka otaksuisimmekin, että joku inhimillinen olento olisi ollut niin ihailtavan hoikka, että olisi ruvennut yrittämäänkään neliönmuotoisesta aukosta kulkemista, olisi tämä ristikko varmasti pidättänyt hänet siitä kokeesta. Se ei päästänyt läpitseen ruumista, mutta kyllä katseen s.o. sielun. Näytti kuin olisi niin ajateltukin, sillä sen taakse oli seinään kiinnitetty peltilevy, joka oli vaahtokauhan tapaan täynnä pienen pieniä reikiä. Tämän levyn alapuolelle oli kaiverrettu aukeama, joka oli kuin tavallisen kirjelaatikon suu. Kellolaitteeseen johtava nauha riippui oikeaan ristikko-aukosta.
Jos temmoit tätä nauhaa, kilahteli kello, ja sinä kuulit äänen puhuvan aivan lähelläsi, mikä sai sinut säpsähtämään.
"Kuka siellä?" kysyi ääni.
Se oli naisen ääni, vieno, niin vieno, että se oikein kuului kaamealta.
Tässä täytyi jälleen tietää loihtusana. Ellet sitä tietänyt, vaikeni ääni ja seinä tuli jälleen niin hiljaiseksi kuin olisi sen takana vallinnut haudan raskas pimeys.
Mutta jos tiesit taikasanan, jatkoi ääni:
"Astukaa oikealle."