Tämän tarinan aikoihin oli Pikku Picpusin luostariin liitetty kasvatuslaitos. Siinä kävi nuoria ylhäisiä tyttöjä, enimmäkseen hyvin rikkaitakin, joista mainittakoon Sainte-Aulairen ja Bélissenin neidit sekä muuan Talbotin kuuluisaa katolilaista nimeä kantava englannitar. Nämä luostarin neljän seinän sisäpuolella kasvatetut tytöt varttuivat maailman ja oman aikakautensa inhoamisessa ja halveksimisessa. Eräs heistä selitti kerran: "Katukivityksen näkeminen sai minut värisemään kiireestä kantapäähän." He olivat puetut sinisiin, päähine oli valkoinen ja rinnalla riippui kullatusta hopeasta tai kuparista tehty Pyhän Hengen vertauskuva. Suurina juhlapäivinä, eritotenkin pyhän Martan muistopäivänä, sallittiin heidän tavattomaksi onnekseen ja ilokseen pukeutua nunniksi ja olla sen päivän mukana kaikissa pyhän Benediktuksen määräämissä toimituksissa. Ensi aikoina lainasivat nunnat heille mustia vaatteitaan. Mutta päänunnasta näytti se sopimattomalta ja hän kielsi sen. Tällainen lainaileminen oli sallittu vain kokelaille. Huomattava on, että tämä tapa, jota luostarissa siedettiin ja suosittiin jonkunlaisen salaisen lahkohengen vaikutuksesta ja totuttaakseen lapsia jo ennakolta pyhään pukuun, tuottivat todellista onnea ja todellista virkistystä kasvateille. Se oli heistä pelkkää huvitusta. Se oli uutta, se tuotti heille vaihtelua. Vilpittömiä lapsen perusteluja, jotka eivät sentään kykene tekemään meille maailman ihmisille ymmärrettäväksi onnea, mikä saattaa lähteä vihkivesihuiskan pitelemisestä tai seisomisesta neljän kesken kuorin aitiossa veisaamassa tuntikausittain.
Oppilaat ottivat osaa kaikkiin luostarin toimituksiin ja noudattivat kaikkia sen tapoja, vaikka ei tietystikään ankarampia. Eräskään nuori rouva ei ollut vielä maailmaan jouduttuaankaan ja jo useita vuosia naimisissa oltuaan voinut vieraantua tavasta joka kerta ovelle koputtaessa hokaista: "Ijankaikkisesti!". Kuten nunnat, eivät kasvatitkaan saaneet nähdä vanhempiaan muualla kuin puhumossa. Heidän äitiensäkään ei oltu sallittu heitä suudella. Niin pitkälle meni ankaruus siinä kohdassa. Kerran kävi eräs äiti katsomassa tytärtään, ja noin kolmivuotias pikkusisko oli mukana. Tyttö itki, sillä hän olisi niin mielellään halunnut syleillä siskoaan. Mahdotonta. Hän pyysi saada edes vetää sisarensa kätösen ristikon läpi ja suudella sitä. Mutta melkein kauhistuen evättiin sekin pyyntö.
4.
Iloja.
Mutta kaikesta huolimatta ovat nämä nuoret tytöt täyttäneet tämän ankaran talon suloisilla muistoilla.
Määrättyinä hetkinä säteili lapsuus hilpeyttään ja riemujaan tässä luostarissa. Soitettiin välitunnille. Muuan ovi käännähti saranoillaan. Linnut visertelivät: "Kas! Tuossahan lapset jo tulevatkin!" Nuoruuden riehakas virta täytti heti tämän kolkon puutarhan, jota neljään suuntaan halkoi risti kuin käärinliinaa. Säteileviä kasvoja, hohtavan valkoisia otsia, ilonkajastuksen täyttämiä viattomia silmiä, aamuruskon kultaa tulvahti tähän synkkään paikkaan. Pitkäveteisten virsien, läppäysten, kuolinkellojen soiton, messunjuohotusten jälkeen kuului yht'äkkiä tämä nuorten tyttöjen ilakointi, vienompana kuin mehiläisten surina. Hilpeyden keko avautui, ja kukin toi mesi-osuutensa. Leikittiin, huudettiin, ryhmityttiin, juostiin. Somat valkoiset hampahaiset päästivät yksinäisissä sopissa välitsensä monta lörpöttelyn sanaa. Etäältä valvoivat hunnut naurua, varjot vartioivat valonsäteitä, mutta mitä siitä! Säteiltiin, naurettiin. Nämä neljä synkkää muuria katselivat häikäistyneinä sitä menoa. Niin voimakkaana kuohuvan hilpeyden heijastus sai niiden rosoisen, tummuneen pinnan hiukan valkenemaan. Tuntui kuin olisi ruususade tuoksahtanut tähän murheelliseen taloon. Tytöt telmivät ja ilakoivat aivan nunnien näkyvissä, sillä synnittömyyden katse ei häiritse viattomuutta. Näiden lasten kautta tuli luostarin synkkien, ankaroiden hetkien joukkoon sydämellisen, luonnollisen hilpeydenkin hetki. Pienemmät hyppivät ja leiskuivat, suuremmat karkeloivat. Tässä luostarissa liittyi leikkiinkin taivaan esimakua. Ihanaa ja ylevää oli katsella näitä turmeltumattomia, herkkiä sieluja. Homeros olisi tullut tänne hymyilemään Perraultin kanssa, ja tässä kolkossa puutarhassa oli kylliksi nuoruutta, terveyttä, hilpeyttä, huutoa, liehuntaa, iloa ja onnea tasoittamaan kaikkien esi-äitien rypyt, niin sankarirunouden kuin kertomuskirjallisuudenkin äitien, niin valta-istuinten kuin mataloiden mökkienkin äitien, Hekubasta aina Suuräitiin asti.
Tässä talossa on kuultu ehkä enemmän kuin muualla noita lapsen sanoja, jotka ovat usein niin viehättäviä ja jotka panevat väkisinkin hymyilemään.
Näiden neljän kolkon muurin sisäpuolella huudahti muuankin viisivuotias tyttönen:
"Äiti! Tuo iso sanoi äsken, ettei minun tarvitse olla täällä enää kuin yhdeksän vuotta ja kymmenen kuukautta. Voi, voi, kuinka hauskaa!"
Siellä tapahtui myös seuraava kuvaava vuoropuhelu: