Paitsi julkista rippiä, johon säästetään kaikki vähänkin raskaimmat rikkomukset, on heillä heikkoudensyntejä varten n.s. syyn sovitus. Syyn sovittaminen käy siten, että katuva sisar heittäytyy jumalanpalveluksen aikana pitkin pituuttaan maahan päänunnan eteen ja viipyy siinä asennossa siksi, kunnes tämä, jota puhutellaan aina vain meidän äidiksemme, koputtamalla penkkinsä käsinojaan ilmoittaa hänen saavan nousta. Syytä sovitetaan hyvin vähästä: rikotusta lasista, reväistystä hunnusta, muutamien sekuntien tahattomasta viivähtämisestä jostakin toimituksesta, erehdyksestä kirkkolaulussa y.m.s. Syyn sovitus on aivan vapaa-ehtoinen. Syyllinen (sana on tässä johto-opillisesti paikallaan) tuomitsee itse itsensä ja kärsii omasta alotteestaan rangaistuksensa. Juhlapäivinä ja sunnuntaina veisaa neljä äitiä jumalanpalveluksessa tarvittavat messuvastaukset ja muut laulut suuressa kuori-aitauksessa, jossa on neljä pulpettia. Kerran alotti muuan äiti virren, jonka ensimäisenä sanana oli Ecce, veisaamalla kaikuvasti nämä kolme ääntä: ut, si, sol. Tästä erehdyksestä sai hän sovittaa syytään koko jumalanpalveluksen ajan. Mikä teki rikkomuksen tavattoman suureksi, oli se seikka, ettei kukaan ollut voinut pidättää nauruaan.
Kun joku sisar kutsutaan puhumoon, olkoonpa vaikka päänunna itse, laskee hän huntunsa sillä tavoin, kuten muistamme, että suu vain jää näkyviin.
Päänunna yksinään saa olla kanssakäymisessä vieraiden ihmisten kanssa. Muut voivat puhutella vain läheisimmän perheensä jäseniä, ja sitäkin hyvin, hyvin harvoin. Jos joku ulkopuolinen henkilö haluaisi nähdä nunnaa, jota hän on rakastanut tai jonka hän on tuntenut maailmassa, tarvitaan siihen pitkällisiä neuvotteluja. Jos hän on nainen, voidaan lupa joskus saada. Nunna tulee, ja hänelle puhutaan luukkujen läpi, jotka avautuvat vain äidille tai sisarelle. Sanomattakin on selvää, että tätä lupaa ei milloinkaan myönnetä miehille.
Sellaiset ovat pyhän Benediktuksen julistamat ja Martinus Vergan koventamat säännöt.
Nämä nunnat eivät suinkaan ole iloisia, punakoita ja terveitä, kuten muiden sisarkuntien jäsenet usein tapaavat olla. He ovat kalpeita ja vakavan juhlallisia. Vuosien 1825 ja 1830 välillä tuli kolme heistä hulluksi.
3.
Ankaruutta.
Pyrkijänä tulee olla vähintäin kaksi vuotta, usein neljäkin. Neljä vuotta kokelaana. Harvoin tapahtuu, että nunna vannoo lopullisen valansa ennen kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuoden ikää. Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat eivät ota lainkaan leskiä sisarkuntaansa.
Kammioissaan kurittavat he lihaansa monella tuntemattomalla tavalla, mutta siitä eivät he saa puhua kenellekään ihmiselle.
Sinä päivänä, jolloin kokelas tekee luostarilupauksen, puetaan hänet paraimpiinsa ja hänen päähänsä kudotaan seppele valkoisista ruusuista ja hänen tukkansa laitetaan kauneille kiehkuroille ja sitten hän heittäytyy pitkin pituuttaan maahan. Hänen peitokseen levitetään suuri musta vaate, ja hänelle veisataan ruumisvirsi. Sitten jakautuvat nunnat kahteen jonoon, toinen jono kulkee hänen ohitsensa valittavasti hymisten: "Sisaremme on kuollut", mihin toisesta parvesta kajahtaa voitonriemuinen vastaus: "mutta hän elää Jeesuksessa Kristuksessa!"