Kun heidät joskus sattuu näkemään, ei heistä näe mitään muuta kuin suun. Kaikkien hampaat ovat keltaiset. Ei milloinkaan ole hammasharja löytänyt tietään luostariin. Hampaiden harjaaminen on niiden tikapuiden yläpäässä, joiden alapäässä on sielunsa hukuttaminen.
Mistään esineestä he eivät sano minun. He eivät omista mitään, eivätkä saa kiintyä mihinkään. He sanovat aina meidän: meidän huntumme, meidän rukousnauhamme. Jos he puhuisivat paidastaan, sanoisivat he meidän paitamme. Väliin kiintyvät he johonkin pikku-esineeseen, rukouskirjaan, pyhäinjäännökseen, siunattuun metallipyörylään. Heti kun he huomaavat alkavansa erikoisemmin pitää tästä esineestä, tulee heidän luovuttaa se hallustaan. He muistelevat pyhän Teresan sanaa eräälle suurmaailman naiselle, joka hänen sisarkuntaansa liittyessään pyysi: "sallikaa minun, äitiseni, lähettää hakemaan pyhää raamattua, josta niin kovin pidän!" — "Ah! Te pidätte vielä jostakin. Siinä tapauksessa on Teidän parasta pysyä poissa meidän seurastamme."
Itsekutakin on kielletty sulkeutumasta yksinäisyyteensä ja omaamasta omaa soppea, huonetta. Heidän tulee elää kammiot avoinna. Tavatessaan toisensa missä tahansa, sanoo yksi: "Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti!" Toinen vastaa: Ijankaikkisesti! Samat sanat, kun toinen koputtaa toisen ovelle. Tuskin on oveen koskettukaan, kun sen takaa kuuluu lempeä ääni kiireesti hokaisevan: Ijankaikkisesti! Kuten kaikki tuollaiset säännönmukaiset temput, muuttuu tämäkin lopulta koneelliseksi. Ja toinen tokaisee joskus Ijankaikkisesti ennen kuin toinen on ennättänyt laskettaa tuon verrattain pitkän hokunsa: "Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti!" Neitsyt Maarian vierailun muistoa pyhittävien nunnien luostarissa sanoo kammioon tulija: "Ave Maria", ja se, jonka ovelle on kolkutettu, vastaa: "Gratia plena". Sellainen on heidän tervehdyksensä, ja se on tosiaankin "suloutta täynnä."
Joka tunti päivästä kalahtaa luostarikirkon kello kolme kertaa. Tästä merkistä keskeyttävät kaikki, päänunna, äänestäjä-äidit, vannoutuneet, palvelijasisaret, kokelaat, pyrkijät puheensa, työnsä ja ajatuksensa ja kaikki sanovat yht'aikaa, jos kello on esimerkiksi viisi: "Kello viisi ja joka hetki, kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti!" Jos kello on kahdeksan, sanotaan: "Kello kahdeksan ja joka hetki", j.n.e., aina tunnin mukaan.
Tätä tapaa, jonka tarkoituksena on palauttaa ajatukset mahdollisilta harhateiltään uudelleen Jumalaan, noudatetaan useissa yhdyskunnissa. Lausuma vain vaihtelee. Niinpä sanotaan Jeesus-lapsen luostarissa: "Tällä hetkellä ja joka hetki liekehtiköön Jeesuksen rakkaus sydämessäni!"
Martinus Vergan benediktiläis-bernhardilaisnunnat, joiden luostari vielä viisikymmentä vuotta takaperin oli Pikku Picpusissa, laulavat ylistyslaulujaan ja rukouksiaan juhlallisen pitkäveteisesti ja täysin äänin koko jumalanpalveluksen ajan. Siinä kohdassa, mihin messukirjaan on merkitty tähti, pysähtyvät he hetkiseksi ja hokaisevat hiljaa: "Jeesus — Maaria — Joosef". Ruumiille laulavat he niin alhaisella äänellä, että naisäänet töin tuskin pääsevät niin alas. Mutta se kuuluukin sitten vihlovan surulliselta.
Pikku Picpusin nunnat olivat laitattaneet pää-alttarinsa alle holvin sisarkuntansa yhteishaudaksi. Mutta hallitus, kuten he sanoivat, ei sallinut sinne ketään haudattavan. Heidän oli siis kuoltuaan poistuminen luostarista. Se kauhistutti ja suretti heitä, sillä siinä tapahtui heidän mielestään mitä suurin vääryys.
Edes jonkunlaiseksi lohdutukseksi olivat he saaneet luvan haudata kuolleensa erikoiseen aikaan ja erikoiseen nurkkaukseen Vaugirardin vanhalla hautausmaalla, minkä käsittämä maa-ala oli muinen kuulunut sisarkunnalle.
Tuorstaisin kuulevat nunnat suurmessun, iltamessun ja täydellisen jumalanpalveluksen samoin kuin sunnuntainakin. He viettävät sitäpaitsi tuskallisen tarkasti kaikkia pikkujuhlia, joista ei maailman ihmisillä ole aavistustakaan ja joita kirkkokin muinen vietti tavattoman runsaissa määrin Ranskassa, ja viettää nyt vielä Espanjassa ja Italiassa. Heidän toimituksensa kappelissa ovat loppumattomia. Heidän rukoustensa lukua ja pituutta emme voi kuvata paremmin kuin esittämällä erään heidän luostarinsa asukkaan lapsellisen suorat sanat: "Pyrkijöiden rukoukset ovat kauhistuttavia, kokelaiden rukoukset ovat vielä pahempia, mutta vannoutuneiden rukoukset ovat vielä sitäkin kamalampia."
Kerran viikossa kokoontuu neuvosto. Päänunna johtaa puhetta, äänestäjä-äidit ratkaisevat esiintyvät asiat. Kaikki sisaret polvistuvat vuorostaan kivilattialle ja tunnustavat korkealla äänellä, kaikkien kuullen, viikon kuluessa tekemänsä synnit ja erehdykset. Äänestäjä-äidit neuvottelevat jokaisesta tunnustuksesta erikseen ja julistavat kovaa rangaistusmääräyksensä.