Me olemme niitä, jotka uskovat rukousten mitättömyyteen, mutta rukouksen voimaan.
Muuten on meistä kunnioitettava sellaista ihmistä, joka poistuu maailmasta nyt, tällä hetkellä, jota me parhaillaan elämme, hetkellä, joka ei onneksi tule painamaan leimaansa yhdeksänteentoista vuosisataan, hetkellä, jolloin niin monet ihmiset kulkevat otsa painuneena ja sielu matalalla, jolloin niin monen ihmisen ainoana siveyskäskynä on: nauti! jolloin niin monet ihmiset ajattelevat vain alhaisia, katoavia aineellisia asioita. Luostari merkitsee kieltäytymistä. Väärään ohjautunutkin uhrautuvaisuus on kaikesta huolimatta uhrautuvaisuutta. Kestävyyttä koettelevan erehdyksen tekeminen velvollisuudekseen on sekin tavallaan suurta.
Itsessään, aatteellisesti katsottuna, ja kiertääksemme totuuden ympärillä siksi kunnes saamme puolueettoman käsityksen kaikista kohdista, ei voi luostarilta, etenkään naisluostarilta — sillä meidän yhteiskunnassamme kärsii nainen eniten, ja tuossa eristäytymisessä luostarin yksinäisyyteen onkin havaittavissa ikäänkuin naisen vastalause nurjia oloja vastaan — kieltää jonkunmoista ylevyyttä.
Tämä ankara, synkkä luostari-elämä, josta olemme edellä antaneet muutamia kuvauksia, ei ole oikeata elämää, sillä siitä puuttuu vapaus. Luostari ei ole hauta, sillä siellä voi liikkua. Se on paikka, josta ikäänkuin korkean vuoren harjalta näkee täällä rotkon, missä me ryömimme, ja tuolla kuilun, minne kerran katoamme. Se on kapea, usvainen raja, joka eroittaa kaksi maailmaa toisistaan, jota ne molemmat valaisevat ja pimentävät samalla kertaa ja jossa elämän sammuva säde yhtyy kuoleman valjuun valovirtaan. Se on haudan hämyä.
Me, jotka emme usko sitä, mitä nämä naiset uskovat, mutta jotka heidän laillaan elämme uskosta, me emme voi koskaan pyhättä, hellättä kauhistuksetta ja kateellisetta säälittä katsella näitä uhrautuvia, vapisevia, luottavia olentoja, näitä nöyriä, yleviä sieluja, jotka uskaltavat elää itse salaisuuksien salaisuuden lähettyvillä, jotka odottavat aikaansa välillä maailman, joka on heiltä sulkeutunut, ja taivaan, joka ei ole vielä heille avautunut, kasvot käännettyinä näkymätöntä valkeutta kohti, nauttien sanomatonta onnea siitä ajatuksesta, että he tietävät, mistä se valkeus on odotettavissa, palaen halua syöstä syvyyksien, tuntemattomien syvyyksien helmaan, katse kiintyneenä tuijottamaan vavahtamatonta pimeyttä, näitä polvistuvia, sisäisestä liikutuksesta väriseviä haltioituneita haamuja, jotka ijankaikkisuuden syvien henkäysten kohottamina nousevat maasta puhtaampiin ja pyhempiin ilmapiireihin.
KAHDEKSAS KIRJA
HAUTUUMAAT NIELEVÄT, MITÄ NIILLE ANNETAAN
1.
Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin pääsisi luostariin.
Tällaiseen taloon oli siis Jean Valjean, käyttääksemme ukko
Faucheleventin sanoja, "pudonnut taivaasta."