Hän oli kiivennyt puutarhan muurin yli Polonceaunkadun kulmauksesta. Enkelten hymni, jonka hän oli kuullut keskellä yötä, oli nunnien huomenvirsi. Avara, hämärä huone, jonne hän oli kurkistanut, oli kappeli. Haamu, jonka hän oli nähnyt pitkänään maassa, oli sovitusta harjoittava sisar. Kulkunen, jonka kilinä oli häntä niin kovin kummastuttanut, oli ukko Fauchelevantin polveen sidottu varoituskulkunen.
Saatuaan Cosetten mukavasti vuoteeseen olivat Jean Valjean ja ukko Fauchelevent, kuten olemme nähneet, syöneet illallisekseen palasen juustoa ja juoneet lasit viiniä loimottavan risuvalkean ääressä. Sitten olivat he heittäytyneet kumpikin olkikuvolleen, koska hökkelin ainoa sänky oli Cosetten hallussa. Ennen kuin sulki silmänsä oli Jean Valjean sanonut: "Minun täytyy jäädä tänne joksikin aikaa." Nämä sanat olivat koko yön temmeltäneet ukko Faucheleventin päässä.
Totta puhuen ei kumpikaan ollut vielä saanut unen päästä kiinni.
Koska hänet oli jälleen keksitty ja koska Javert oli hänen jäljillään, ymmärsi Jean Valjean varsin hyvin, että jos hän ja Cosette nyt menisivät takaisin Pariisiin, olisivat he hukassa. Ja koska se uusi tuulenpuuska, joka oli häntä tutjutellut, oli viskannut hänet tähän luostariin, oli Jean Valjeanilla enää vain yksi ajatus: jäädä sinne. Sillä hänenlaiselleen onnettomalle oli tämä luostari sekä kaikkein vaarallisin että kaikkein turvallisin paikka. Vaarallisin, koska sinne ei saanut kukaan ihminen, vielä vähemmin mies tunkeutua, ja jos hänet sieltä keksittäisiin, olisi rikos ilmeinen ja luostarista vankilaan olisi vain yksi askel. Turvallisin, sillä jos hänen onnistuisi päästä sinne laillista tietä ja saada lupa oleskella siellä pitemmän aikaa, niin kuka osaisi häntä sieltä etsiä? Pelastus oli juuri siinä mahdottomuudessa.
Omasta puolestaan vaivasi Faucheleventkin ankarasti aivojaan. Hän alkoi selittämällä itselleen, ettei hän ymmärtänyt koko jutusta rahtuakaan. Mitenkä saattoi herra Madeleine nyt olla täällä, noista tavattoman korkeista muureista huolimatta? Luostarinmuurien yli ei noin vain hypitä. Mitenkä oli hän saanut tuoduksi tuon lapsen mukanaan? Sellaisten muurien yli ei noin vain kiivetä lapsi sylissä. Mitä oli tämä lapsi perujaan? Mistä olivat he molemmat tänne tupsahtaneet? Luostariintulonsa ajoista alkaen ei Fauchelevent ollut enää kuullut puhuttavan Montreuil-sur-Meristä, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan sen myöhäisemmistä tapauksista. Ukko Madeleinelta ei juuri tehnyt mieli kysellä, sillä Fauchelevent vakuutteli itsekseen: "Pyhimykseltä ei sovi udella kaikkea." Herra Madeleine oli säilyttänyt koko arvonsa hänen silmissään. Muutamista Jean Valjeanilta luiskahtaneista sanoista luuli puutarhuri kuitenkin voivansa päättää, että herra Madeleine oli ehkä tehnyt vararikon ahtaiden aikojen takia ja että velkojat häntä vainosivat; tai että hän oli sekaantunut johonkin valtiolliseen jupakkaan ja oli senvuoksi pakotettu piileskelemään, seikka, mikä ei lainkaan pahastuttanut Faucheleventia, joka, kuten hyvin useat pohjoisseutujen talonpojat, oli vanhalta pohjalta bonapartelainen. Suojanhaussa oli herra Madeleine ottanut luostarin turvapaikakseen, ja luonnollisestikin halusi hän sinne jäädä. Mutta selittämättömänä pysyi, ja siihen palasi Fauchelevent alituisesti ankaroista mietiskelyistään, että herra Madeleine tosiaankin oli täällä ja päälle päätteeksi lapsi mukanaan. Fauchelevent näki heidät, kosketti heitä, puhutteli heitä, eikä sittenkään voinut uskoa, että he tosiaankin olivat siinä. Käsittämätön oli astunut Faucheleventin hökkeliin. Fauchelevent haparoi kaikenlaisten otaksumain sokkeloissa ja näki selvästi vain yhden seikan: herra Madeleine oli pelastanut hänen henkensä. Tämä yksi ainoa varmuus riitti hänelle ja sai hänet tekemään päätöksensä. Hän sanoi itsekseen: "nyt on minun vuoroni." Ja hän lisäsi omassatunnossaan: "Herra Madeleine ei miettinyt näin kauvan, kun oli kysymyksessä ryömiminen vankkurien alle minua auttamaan." Hän päätti pelastaa herra Madeleinen.
Mutta sitä ennen teki hän itselleen muutamia kysymyksiä ja vastauksia niihin:
"Kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni, pelastaisinko hänet, vaikka hän olisi esimerkiksi varas? Pelastaisin. Vaikka hän olisi murhamies, pelastaisinko hänet sittenkin? Pelastaisin. Koska hän on pyhimys, pelastaisinko hänet? Pelastaisin."
Mutta miten saada hänet sopivasti säilytetyksi luostarissa? Fauchelevent ei säikähtänyt tätä vaikeata tehtävää, joka näytti melkein mahdottomalta. Tämä pikardilainen talonpoika, jolla ei ollut muita tikapuita kuin harras toimintahalu ja hyvä tahto, eikä muita apuneuvoja kuin vanha, tällä kertaa jalon tarkoituksen palvelukseen asetettu maalais-oveluus, ryhtyi kuin ryhtyikin kiipeämään luostarin mahdottomuuksien ja pyhän Benediktin sääntöjen äkkijyrkkäin vuorenseinämäin harjalle. Ukko Fauchelevent oli vanhus, joka koko elämänsä ajan oli ajatellut vain itseään ja joka nyt taipaleensa lopussa rampana, voimattomana, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään odotettavaa maailmalta, oli onnellinen, saadessaan osottaa kiitollisuuttaan. Ja nähdessään nyt voivansa tehdä hyvän työn, heittäytyi hän sitä suorittamaan miehen tavoin, joka kuolinhetkellään tapaisi ulottuviltaan lasin hyvää viiniä, mitä hän ei olisi koskaan ennen maistanut ja minkä hän nyt ahneesti kaataisi kurkkuunsa. Tähän saattaa lisätä, että ilma, jota hän jo useita vuosia oli hengittänyt tässä luostarissa, oli hävittänyt hänestä kaiken omakohtaisen tahdon ja luonnesävyn, ja saanut hänet lopulta kaipaamaan jonkun hyvän työn siunausta. Hän päätti siis asettua herra Madeleinen käytettäväksi.
Me sanoimme häntä äsken pikardilaiseksi talonpojaksi. Määritelmä on oikea, mutta epätäydellinen. Tässä kertomuksemme kohdassa lienee lyhyt katsaus ukko Faucheleventin henkisiin ominaisuuksiin paikallaan.
Hän oli synnynnältään talonpoika, mutta hän oli ollut käräjäkirjurina, ja se oli kehittänyt hänen oveluutensa varmuutta ja hänen terveeseen maalaisjärkeensä terävyyttä. Hävittyään erinäisistä syistä liike-yrityksissään oli hän pudonnut käräjäkirjurista kuorma-ajuriksi ja päivätyöläiseksi. Mutta huolimatta kirouksista ja piiskanläimäyksistä, jotka näyttivät olevan tarpeellisia hevosille, oli hänessä säilynyt tuntuva määrä käräjäkirjuria. Hänellä oli älyä. Hän käytti puheessaan kirjakieltä. Hän osasi haastella reippaasti ja luontevasti, mikä on harvinaista maalaiskylissä. Toiset talonpojat sanoivatkin hänestä: "Sehän pakisee melkein kuin paras hattuherra." Fauchelevent kuului tosiaankin siihen ihmislajiin, jota viime vuosisadan hävyttömässä, kevyessä kielessä nimitettiin puoliporvariksi, puolimoukaksi, ja jonka linnasta mökkeihin leviävät kuvaannolliset puheenparret sijoittivat alemman kansan osastoon ja varustivat päällekirjoituksella: hiukan maalaista, hiukan kaupunkilaista; pippuria ja suolaa. Vaikka kohtalo olikin ankarasti kolhinut ja kuluttanut Faucheleventia ja tehnyt hänestä niin sanoaksemme nukkavierun ennen aikojaan, oli hän kuitenkin vielä hyvin pirteä ja reipas ukko, joka pyrki noudattamaan vain oman sisäisen minänsä käskyjä: arvokas ominaisuus, koska se estää tulemasta perinpohjin pahaksi. Ja hänen virheensä ja vikansa, sillä tietysti niitä oli hänessäkin ollut, olivatkin koskeneet hänen sieluunsa vain pinnalta. Hänen kasvojensa piirteet olivat niitä, jotka eivät tutkijasta näytä vastenmielisiltä. Tämän vanhuksen otsan rajassa ei ollut niitä syviä uurteita, jotka merkitsevät ilkeyttä ja tyhmyyttä.