Päivän koittaessa, pyöriteltyään ajatuksiaan ankarasti koko yön, avasi ukko Fauchelevent silmänsä ja näki herra Madeleinen olkikuvollaan istuen katselevan nukkuvaa Cosettea. Fauchelevent nousi hänkin istualleen ja sanoi:
"Kun te nyt olette täällä, niin mitenkä aijotte menetellä, saadaksenne jäädä tänne?"
Nämä sanat valaisivat koko aseman ja herättivät Jean Valjeanin mietiskelyistään. Ukot neuvottelemaan.
"Ensiksikään", varoitti Fauchelevent, "ei teidän eikä pienokaisen tule pistää pikkuvarvastannekaan ulos tästä huoneesta. Askelkin vain puutarhaan ja me olemme hukassa."
"Oikein."
"Herra Madeleine", jatkoi Fauchelevent, "Te tulitte erinomaisen hyvään aikaan, taikka huonoon aikaanhan minun pitikin sanomani, sillä yksi tämän talon asukkaista on hyvin sairaana. He eivät jouda pitämään meistä kovinkaan suurta huolta. Hän varmaankin kuolee. Siitä tulee neljänkymmenen tunnin rukoukset. Koko sisarkunta on touhussa. Se sitoo heidän tarkkaavaisuutensa sille taholle. Nunna, joka nyt tekee lähtöä, on hyvin hurskas ja pyhä. Vaikka pyhimyksiähän me olemme tässä vähin kaikki. Ainoa eroitus meidän välillämme on, että kun he sanovat: meidän koppimme, sanon minä: minun kuokkani. Ensin luetaan kuoleman kanssa kamppailevaisten rukous. Tänään saamme olla rauhassa täällä loukossamme. Mutta huomenesta en vastaa."
"Huomattava kuitenkin on", väitti Jean Valjean, "että tämä hökkeli sijaitsee muurin nurkkauksessa, että sen edessä on rauniokasa ja puita ja että sitä niinmuodoin on vaikea edes nähdäkään luostarista."
"Ja minä lisään vielä, etteivät nunnat sitä milloinkaan lähesty."
"No, mitä siis?" ihmetteli Jean Valjean.
Kysyvä äänenpaino, jolla nämä sanat: "No, mitä siis?", lausuttiin, merkitsi: "Tännehän voi siis jäädä piiloon." Tähän kysyvään äänenpainoon vastasi Fauchelevent: