"On otettava huomioon tytöt."
"Mitkä tytöt?" uteli Jean Valjean.
Juuri kun Fauchelevent oli avaamassa suutansa lähemmin selittääkseen vastaustaan, kuului yksi kellon läppäys.
"Nunna on lähtenyt", sanoi hän. "Kuolinkelloja soitetaan."
Ja hän viittasi Jean Valjeania kuuntelemaan.
Kuului toinen kumahdus.
"Kuolinkelloja soitetaan, herra Madeleine. Niitä läpäytetään kerran joka minuutti kaksikymmentäneljä tuntia peräkkäin, eli siksi, kunnes ruumis kannetaan kirkosta. Niin, nähkääs, ne leikkivät. Ja kun lomahetkenä pallo sattuu vierimään tänne, ryntäävät he kaikki kielloista huolimatta tänne sitä hakemaan ja kääntämään kaikki paikat nurin. Ne ovat aika veitikoita, nämä pienet enkelit."
"Kutka?" uteli uudelleen Jean Valjean.
"Tytöt. Kyllä ne teidät pian haistaisivat. Ne huutaisivat: Tulkaa katsomaan, täällä on mies! Mutta tänään ei ole vaaraa. Tänään ei ole lomahetkeä. Koko päivä menee rukouksiin. Kuulettehan kellon kumahdukset. Kuten sanoin: kumaus ja minuutti. Kuolinkelloja siellä soitetaan."
"Ymmärrän, isä Fauchelevent. Ne ovat kasvatteja."