"Isä Fauvent, sisarkunta on saanut erikoisen siunauksen äiti Ristiinnaulitsemisessa. Epäilemättä ei ole kaikkien sallittu kuolla kuten Bérullen kardinaalin messua lukiessaan eikä lennättää sieluansa Jumalan luo lausuessaan sanoja: Hanc igitur oblationem. Mutta vaikka ei hän saanutkaan osakseen niin suurta onnea, niin kuoli äiti Ristiinnaulitseminen kuitenkin hyvin kauniisti ja arvokkaasti. Hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeensä asti. Hän puhutteli meitä ja sitten puhutteli hän enkeleitä. Hän antoi meille viimeiset määräyksensä. Jos Teidän uskonne olisi hiukankaan vahvempi, ja jos Te olisitte voinut olla hänen kopissaan, olisi hän parantanut Teidän jalkanne pelkällä kosketuksellaan. Hän hymyili. Me tunsimme kaikki hänen nousevan ylös Jumalassa. Tässä kuolemistavassa oli paratiisin esimakua."
Fauchelevent luuli päänunnan lopettaneen rukouksensa.
"Aamen", sanoi hän.
"Isä Fauvent, vainajien tahto on täytettävä."
Päänunna siirteli jälleen muutamia rukousnauhansa helmiä. Fauchelevent oli vaiti. Sitten jatkoi päänunna:
"Minä olen kysynyt tästä asiasta neuvoa useilta hengenmiehiltä, jotka pappeina työskentelevät Herran viinamäessä ja joiden korjaama sato on ihmeellinen."
"Kunnioitettava äiti, kyllä täältä kuulee kuolinkellojen soiton paljon paremmin kuin puutarhasta."
"Sitäpaitsi ei hän ole enää mikään vainaja vain, hän on pyhimys."
"Kuten tekin, kunnioitettava äiti."
"Hän lepäsi arkussaan jo kaksikymmentä vuotta, pyhän isämme Pius VII:n erikoisella luvalla."