Englantilaisten neliöiden kimppuun hyökättiin joka haaralta yht'aikaa. Kaikkialla niiden ympärillä vallitsi vimmattu temmellys. Mutta tämä kylmäverinen jalkaväki seisoi järkähtämättä paikoillaan. Polvi maassa seivästi ensimäinen rivi kyrassierejä pistimiinsä, toinen rivi ampui min kerkesi; toisen rivin takana latasivat tykkimiehet kanuunoitaan, neliön rintama aukeni, päästi välitsensä ryöpsähdyksen raehauleja ja sulkeutui jälleen. Kyrassierit vastasivat murskaamalla vihollisen alleen. Heidän isot hevosensa kavahtivat pystyyn, syöksähtivät yli rivien, loikkasivat yli pistimien ja putosivat sitten kuin mitkäkin suunnattomat möhkäleet näiden neljän elävän muurin keskelle. Kuulat tekivät läpiä kyrassierien riveihin, kyrassierit puhkoivat aukkoja neliöihin. Pitkät jonot kaatui miehiä musertuneina hevosten alle. Pistimet tunkeutuivat näiden kentaurien mahaan. Siitäpä tulivatkin haavat niin hirveitä, niin ammottavia, ettei mointa ole kai nähty missään muualla. Tämän vimmatun ratsujoukon harventamina vetäytyivät neliöt yhä kasempaan, peräytymättä askeltakaan. Ja raehauleja satoi satamistaan hyökkääjäin parveen. Tämän kahakan näky oli kamala. Nämä neliöt eivät olleet enää pataljooneja, ne olivat tulta oksentavia tulivuoren aukkoja; nämä kyrassierit eivät olleet enää ratsumiesjoukko, ne olivat raivoisa myrskynpuuska. Jokainen neliö oli tulivuori, jota ukkospilvi ahdisti; laavavirta taisteli salamaniskuja vastaan.
Äärimäisenä oikealla seisova neliö, joka suojattomana oli eniten hyökkäyksille alttiina, tuhoutui melkein viimeiseen mieheen heti ensimäisessä rynnistyksessä. Sen muodosti ylämaalaisten 75:s rykmentti. Verilöylyn raivotessa ympärillään oli säkkipillin soittaja neliön keskellä vajonnut syvään, muusta maailmasta piittaamattomaan haaveiluun, hänen maahan tuijottavassa surullisessa katseessaan kuvastui metsien ja järvien heijastus, ja rummulla istuen, soittokone kainalossa, kaiutteli hän vuoriston säveleitä. Nämä skotlantilaiset kuolivat Ben Lothiania ajatellen, niinkuin kreikkalaiset kuolivat Argostaan muistellen. Kyrassierin miekka halkaisi säkkipillin ja katkaisi sitä pitelevän käden, lopetti soiton ja tappoi soittajan.
Kyrassiereillä, jotka alkuaankin olivat verrattain vähälukuisia ja joiden joukkoa uurrostien onnettomuus oli vieläkin harventanut, oli vastassaan melkein koko englantilainen armeija; mutta heidän voimansa siitä vain kasvoi, jokainen mies kun vastasi kymmentä. Jo antoivatkin muutamat hannoverilaiset pataljoonat perään. Wellington huomasi sen ja muisti ratsuväkensä. Jos Napoleon olisi tällä samalla hetkellä muistanut jalkaväkensä, olisi hän voittanut taistelun. Tämä muistamattomuus oli hänen tuhoisin virheensä.
Yht'äkkiä huomasivat ahdistavat kyrassierit itsensä ahdistetuiksi. Englantilainen ratsuväki oli karannut heidän selkäänsä. Edessä neliöt, takana Somerset. Somerset merkitsi tuhattaneljääsataa rakuunakaartilaista. Somersetin oikealla kädellä oli Dornberg kevytaseisine saksalaisine ratsuväkineen, vasemmalla Trip belgialaisine karbiinimiehineen. Kyrassierejä ahdistettiin sivuilta ja edestä ja takaa, heidän kimpussaan olivat sekä jalkaväki että ratsumiehet, ja heidän täytyi puolustautua kaikille tahoille. Mutta mitä he siitä! Hehän olivat nopeita kuin myrskypyörre. Tehtiin uskomattomia urotöitä.
Lisäksi jyrisi heidän takanaan patteri herkeämättä. Vain siten voitiinkin haavoittaa näitä miehiä selkään. Muuatta heidän haarniskaansa, johon tykinkuula on iskenyt reijän vasemman lapaluun kohdalle, säilytetään Waterloon museon kokoelmissa.
Moisia ranskalaisia vastassa pitikin olla moiset englantilaiset.
Se oli tuskin enää taistelua, se oli hourenäkyä, sokeata raivoa, pyörryttävää sielun ja mielen hehkumista, salamoina iskeväin miekkain vilinää. Käden käänteessä olivat nuo tuhatneljäsataa rakuunakaartilaista supistuneet kahdeksaksisadaksi; Fuller, heidän yliluutnanttinsa, suistui kuoliaana kentälle. Ney riennätti avuksi peitsimiehet ja Lefebvre-Desnouettesin jääkärit. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko vallattiin, otettiin takaisin, vallattiin uudelleen. Kyrassierit syöksyivät ratsujoukon kimpusta jalkaväkeä ahdistamaan, tai paremminkin sanoen: koko tämä kamala joukkio kietoutui yhdeksi myllerrykseksi, missä toinen ei hellittänyt toistaan. Neliöt kestivät yhä. Kaksitoista hyökkäystä tehtiin. Neyn alta tapettiin neljä hevosta. Puolet kyrassiereistä jäi kentälle. Tämä ottelu kesti kaksi tuntia.
Se järkähytti tuntuvasti englantilaista armeijaa. Ei epäilemistäkään, että kyrassierit olisivat murtaneet keskustan ja ratkaisseet voiton, ellei heidän ensimäistä ryntäystään olisi heikontanut uurrostien onnettomuus. Tämä tavaton ratsujoukko aivan sai hämmästyksestä kivettymään Clintoninkin, joka oli nähnyt Talaveran ja Badajozin. Sankarillinen Wellington, joka jo oli kolmeksineljäsosaksi voitettu, ihaili vihollistaan. Hän huudahti puoliääneen: Suurenmoista![3]
Kyrassierit tuhosivat seitsemän neliötä kolmestatoista, valtasivat tai naulasivat umpeen kuusikymmentä kanuunaa ja anastivat englantilaisilta rykmenteiltä kuusi lippua, joita kolme kyrassieriä ja kolme kaartin jääkäriä läksi viemään keisarille Belle-Alliancen talon edustalle.
Wellingtonin asema oli pahentunut. Tämä eriskummallinen taistelu oli kuin kamppailua kahden raivostuneen haavoitetun välillä, jotka kumpikin, yhä hyökäten ja yhä puolustautuen, vuodattavat verensä kuiviin. Kumpiko ensiksi kaatuu?