Taistelu ylätasangon omistamisesta jatkui yhä.
Minne asti etenivät kyrassierit? Sitä ei voi kukaan sanoa. Se vain on varmaa, että seuraavana päivänä tavattiin kuollut kyrassieri ja hänen kuollut hevosensa Mont-Saint-Jeanin kuormainpunnituslaitoksen salvokselta Nivellesin, Genappen, Hulpen ja Brüsselin teiden risteyksessä. Tämä ratsumies oli niinmuodoin kulkenut englantilaisten ketjujen läpi. Yksi niistä miehistä, jotka korjasivat tämän ruumiin, elää vielä nytkin Mont-Saint-Jeanissa. Hänen nimensä on Dehaze. Hän oli silloin kahdeksantoista vanha.
Wellington tunsi häviönsä lähenevän. Ratkaiseva hetki oli edessä.
Kyrassierit eivät olleet onnistuneet tehtävässään sikäli, että keskusta oli yhä murtamatta. Kun kaikilla oli osansa ylätasankoa, ei sitä itse asiassa omistanut kukaan, ja suurimmalta osaltaan oli se yhä englantilaisten hallussa. Wellingtonilla oli kylä ja ylin tasanne, Neyllä vain huippu ja rinne. Ja molemmin puolin tunnuttiin kuin kiinnikasvaneilta tähän kaameaan maaperään.
Mutta englantilaisten heikontuminen näytti auttamattomalta. Tämä armeija oli menettänyt kauhistuttavat määrät verta. Kempt vasemmalla sivustalla vaati vaatimistaan apuväkeä. "Ei ole", vastasi Wellington, "antakoot tappaa itsensä viimeiseen mieheen!" Melkein samalla hetkellä — omituinen yhtymys, joka paraiten kuvastaa molempien armeijain voipumusta — pyysi Ney Napoleonilta jalkaväkeä, ja Napoleon huudahti: "Jalkaväkeä! Mistä minä sitä otan? En sainkaan minä sitä tekemään rupea!"
Mutta englantilainen armeija oli sittenkin sairaampi. Noiden mahtavain rautahaarniskaisten ja teräsrintaisten eskadroonain raivoisat hyökkäykset olivat musertaneet sen jalkaväen. Pari miestä lipun ympärillä osoitti paikkaa, missä tämä rykmentti oli seisonut, tuota pataljoonaa komensi enää vain yksi ainoa kapteeni tai yksi ainoa luutnantti. Altenin divisioona, joka oli jo saanut niin paljon kärsiä Haie-Saintessä, oli melkein täydelleen tuhottu, Van Kluzen brigadin urheat belgialaiset peittivät ruumiillaan viljapeltoja Nivellesin tien varrella. Oli enää tuskin mitään jäljellä niistä hollantilaisista valiosotureista, jotka Espanjassa vuonna 1811 meidän riveihimme yhtyneinä taistelivat Wellingtonia vastaan ja jotka vuonna 1815 englantilaisten kanssa liittoutuneina ottelivat Napoleonia vastaan. Upseerien hukka oli melkoinen. Lordi Uxbridgelta, joka seuraavana päivänä hautasi jalkansa, oli polvi murskaantunut. Jos ranskalaisten puolella tässä haarniskamiesten ottelussa olivat poistuneet temmellyksestä Delord, Lhéritier, Colbert, Dnop, Travers ja Blancard, niin oli englantilaistenkin puolella Alten haavoittunut, Barne haavoittunut, Delancey saanut surmansa, Van Meeren saanut surmansa, Ompteda saanut surmansa; koko Wellingtonin esikunta oli kärsinyt tuntuvia tappioita, ja Englanti saikin surkeimman osan tässä verisessä tasajaossa. Toinen kaartilaisrykmentti oli menettänyt viisi yliluutnanttia, neljä kapteenia ja kolme vänrikkiä. 30:n jalkaväenrykmentin ensimäinen pataljoona oli menettänyt kaksikymmentäneljä upseeria ja satakaksitoista sotamiestä. 79:stä vuoristolaisrykmentistä oli kaksikymmentäneljä upseeria haavoittunut, kahdeksantoista upseeria menettänyt henkensä, neljäsataaviisikymmentä sotamiestä saanut surmansa. Cumberlandin hannoverilaisia husaareja oli kokonainen rykmentti, etunenässä eversti Hacke, joka myöhemmin tuomittiin viralta, kahakan alkaessa kääntynyt ympäri ja paennut Soignesin metsään, levittäen pelkoa ja hämminkiä aina Brüsseliin asti. Ruokatavaroita, ruutia, kuormastoa, haavoittuneilla täytettyjä vaunuja kuljettavat sotamiehet syöksyivät metsään nähdessään ranskalaisten yhä enemmän ja enemmän valloittavan alaa ja lähestyvän samaista metsää. Hollantilaiset, joita ranskalaiset ratsumiehet ankarasti huimivat miekoillaan, päästivät surkeita hätähuutoja. Vert-Coucousta aina Groenendaeliin, lähes kahden lieun matkalla Brüsseliin päin, vallitsi pakolaisten kesken hirveä tungos, niin kertovat silminnäkijät, jotka elävät vielä nytkin. Tämä pakokauhu oli aivan samanlaista kuin sekin, joka valtasi Condén prinssin Mechelnissä ja Ludvig XVIII:n Gentissä. Lukuunottamatta heikkoa Mont-Saint-Jeanin taloon järjestetyn kenttäsairaalan taakse asetettua varajoukkoa ja vasemman siiven kylkiä suojelevia Vivianin ja Vandeleurin brigadeja ei Wellingtonilla enään ollut lainkaan ratsuväkeä. Monta patteria oli käynyt kelpaamattomaksi. Nämä seikat tunnustaa Siborne, ja Pringle liioittelee vaurioita siihen määrään, että sanoo englantilais-hollantilaisen armeijan supistuneen kolmeenkymmeneenneljääntuhanteen mieheen. Rautainen herttua pysyi yhä tyynenä, mutta hänen huulensa olivat vaalenneet. Itävallan asiamies Vincent ja Espanjan asiamies Alava, jotka taistelun kestäessä oleskelivat englantilaisessa esikunnassa, luulivat herttuan olevan hukassa. Viiden aikoihin veti Wellington kellon taskustaan, ja hänen kuultiin mutisevan nämä synkeät sanat: Blücher tai yö!
Tämä tapahtui jokseenkin samalla hetkellä kun etäinen rivi pistimiä välähti Frischemontin puoleisilla kukkuloilla.
Nyt alkaa tämän jättiläisnäytelmän loppuratkaisu.
11.
Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.