"Mutta sehän on mahdotonta!"
"Kaikkia vielä! Vasara vain käteen ja pari kolme naulaa lautaan, siinä koko juttu!"
Mikä näytti Faucheleventista kauhistuttavalta, oli, toistamme sen vieläkin, aivan yksinkertainen asia Jean Valjeanin mielestä. Jean Valjean oli pahempiakin kokenut. Jokainen, joka on ollut vankina, osaa taidon pienentyä aina pakotilaisuuden mukaan. Vanki suhtautuu pakoon niinkuin sairas taudinkäänteeseen, joka hänet pelastaa tai surmaa. Onnistunut pako on samaa kuin parantuminen.
Mitäpä ei tekisi parantuakseen? Jean Valjeanin salaperäisiin kykyihin kuului, että hän uskalsi naulauttaa itsensä puulaatikkoon, jossa häntä kuljetettiin kuin mitäkin tavaramyttyä, että hän jaksoi elää pitkät ajat suljetussa arkussa, että hän löysi ilmaa sieltäkin, missä sitä ei ollut, että hän osasi säästellä hengitystään tuntikausia ja että hän kykeni tukehtumaankin kuolematta.
Muuten näyttää ruumisarkku, missä on elävä olento sisällä, samalla kuin se on vankien pakovälineenä, kelpaavan myöskin keisarien apukeinoksi. Jos sopii uskoa munkki Austinus Castillejoa, käytti Kaarle V, joka vallastaluopumisensa jälkeen tahtoi vielä viimeisen kerran nähdä Plombesia, juuri tätä keinoa, saadakseen tuoduksi tämän naisen Saint-Justin luostariin sekä sitten toimitetuksi hänet sieltä pois.
Hiukan toinnuttuaan hämmästyksestään huudahti Fauchelevent:
"Mutta mitenkä voitte hengittää siellä?"
"Kyllä minä sen seikan puolesta toimeen tulen."
"Arkussa! Jo pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa henkeäni."
"Tehän voitte kairalla purastaa muutamia pieniä reikiä suun seutuville sekä sitäpaitsi naulatessanne jättää kannen hiukan raolleen."