Jean Valjean oli jollakin tavalla järjestänyt niin, että hän saattoi elää siellä ja hengittääkin suuremmitta vaikeuksitta.
On kummallista, missä määrin omantunnonrauha rauhoittaa muissakin suhteissa. Koko Jean Valjeanin suunnitelma kävi mainiosti, kävi jo eilisestä asti. Hän luotti ukko Mestienneen, kuten Faucheleventkin. Hän ei epäillyt suotuisaa loppua. Ei milloinkaan ole asema ollut vaarallisempi, ei milloinkaan tyyneys suurempi.
Ruumisarkun neljästä laudasta huokuu jonkunlainen kaamea rauha. Oli kuin olisi vainajain jäykkä tyyneys vaikuttanut Jean Valjeaninkin levollisuuteen.
Arkustaan oli hän voinut seurata ja seurasi yhä kaikkia tämän kuoleman kanssa suorittamansa näytelmän vaiheita.
Vähän sen jälkeen kun Fauchelevent oli naulannut arkun kannen kiinni, tunsi Jean Valjean, miten hänet nostettiin vaunuihin ja miten sitten lähdettiin ajamaan. Vähentyneistä tärähdyksistä huomasi Jean Valjean siirrytyn kivitykseltä kovalle maalle, s.o. kaduilta puisto-kujille. Kumeasta jyrinästä arvasi hän ajettavan pitkin Austerlitzin siltaa. Ensimäiseltä pysäykseltä ymmärsi hän saavutun hautuumaan portille. Toiselta sanoi hän itsekseen: "Nyt tuli hauta."
Äkkiä tunsi hän käsien nostavan arkkua. Sitten kuuli hän rahinaa laudoissa. Hän oivalsi, että oli vyötetty köysi arkun ympärille ja että sitä nyt käytiin laskemaan hautaan.
Sitten häntä huimasi.
Luultavastikin olivat ruumiinkantaja ja haudankaivaja päästäneet arkun heilumaan ja pitäneet sen pääpuolta alaspäin. Mutta Jean Valjean tuli jälleen täysin tuntoihinsa, kun huomasi makaavansa liikkumattomana vaakasuorassa asennossa. Hän oli haudan pohjassa.
Hänestä tuntui hiukan kylmältä.
Ääni, jäätävä, juhlallinen ääni alkoi samassa pauhata hänen yläpuolellaan. Hän kuuli seuraavat latinankieliset sanat, jotka lausuttiin niin hitaasti, että hän sai niistä selon, vaikkei hän niitä ymmärtänytkään.