Kaarti.
Loppuhan on tunnettu: kolmannen armeijan odottamaton ryntääminen kentälle, taistelun hajautuminen, yht'äkkiä jyrähtävät kahdeksankymmentäkuusi tulikitaa, Bülowin kanssa ilmestyvä Pirch I, Blücherin itsensä johtama Zietenin ratsuväki, takaisin työnnetyt ranskalaiset, Ohainin ylätasangolta lakaistu Marcognet, Papelottesta ahdistettu Durutte, Donzelot ja Guiot peräytymässä, saarrettu Lobau, meidän suojattomien rykmenttiemme kimppuun hämärän saapuessa hyökännyt uusi ottelu, koko englantilainen taisteluketju ryhtymässä uudelleen puolustukseen ja ryntäämässä eteenpäin, ranskalaiseen armeijaan hakattu suunnaton aukko, englantilaiset tykit ja preussilaiset tykit tukemassa toinen toisiaan, verilöyly, eturintaman teurastus, sivustan teurastus, kaarti astumassa taisteluketjuun keskellä tätä kauhistavaa hävitystä.
Koska se tunsi nyt kuolemaan menevänsä, huusi se: "Eläköön keisari!" Historiassa ei tapaa mitään liikuttavampaa kuin tämä tervehdyshuudoiksi puhkeava kuolemanvarmuus.
Taivas oli ollut koko päivän pilvien peitossa. Yht'äkkiä, juuri mainitulla hetkellä, kello kahdeksan aikoihin illalla, väistyivät pilvet taivaanrannalta ja päästivät Nivellesin tien jalavain lävitse näkyviin laskevan auringon kaameana hehkuvan ruskon. Austerlitzissa oli auringon nähty nousevan.
Tässä viimeisessä rynnistyksessä komensi jokaista kaartin pataljoonaa kenraali. Ne olivat Friant, Michel, Roguet, Harlet, Mallet, Poret de Morvan. Kun kaartin valiosoturien korkeat päähineet leveine kotkalaattoineen ilmestyivät säännöllisissä, suorissa riveissä, tyyninä, ylväinä ottelun temmellykseen, tunsi vihollinen pelonsekaista kunnioitusta Ranskaa kohtaan. Oli kuin olisi kaksikymmentä voittoa liihoitellut taistelutantereelle siivet levällään, ja ne, jotka olivat voitolla, luulivat itsensä voitetuiksi ja peräytyivät. Mutta Wellington huusi: Ylös kaartilaiset ja tähdätkää tarkkaan! Englantilaisten kaartilaisten punainen rykmentti kohousi piilostaan pensaiden takaa, kuularyöppy lävisti meidän kotkiemme keskellä värjyvän kolmivärilipun, kaikki syöksyivät toistensa kimppuun ja viimeinen verilöyly alkoi. Keisarillinen kaarti tunsi armeijan hämärässä väistyvän ympäriltään, se tunsi täydellisen häviön uhkaavan joka haaralta, se kuuli huudon: "pelastautukoon ken voi!" joka nyt oli tullut "eläköön keisari!" huudon sijaan, mutta paon raivotessa takanaan kulki se yhä eteenpäin, yhä ankarammin ahdistettuna, yhä kovemmin kolhittuna, yhä enemmän ja enemmän harventuneena joka askeleella. Epäröimisestä tai pelosta ei ollut puhettakaan. Tässä joukossa oli sotamies yhtäläinen sankari kuin kenraalikin. Ei yksikään väistänyt itsemurhaa.
Vallan vimmoissaan pani Ney itsensä alttiiksi kaikille iskuille tässä myllerryksessä. Varmaan kuolemaan alistuminen oli tehnyt hänet suureksi. Viides hevonen ammuttiin hänen altansa. Hikeä valuen, silmät liekehtien, vaahto huulilla, sotisopa levälleen lehahtaneena, toinen olkalappu englantilaisen ratsumiehen melkein poikki iskemänä, suurkotkan laatta kuulan kuhmuttamana, verisenä, kurassa, suurenmoisena, katkennut miekka kädessä hän huusi: "Tulkaa katsomaan, kuinka Ranskan marsalkka kuolee taistelutantereella!" Mutta turhaan: hän ei saanut surmaansa. Hän oli äreä ja kovasti kiukuissaan. Hän paiskasi Drouet d'Erlonillekin tämän kysymyksen: "Etkö sinä aijo surmaasi hakeakkaan, hä?" Hän huusi keskellä tykistön pauhinaa, koko tämän tykistön, joka ponnisteli murskatakseen kourallisen miehiä: "Ei siis mitään minulle! oh! Tahtoisinpa, että kaikki nuo englantilaisten kuulat mäjähtäisivät mahaani!" Sinun piti säästymän ranskalaisten kuulain ruuaksi, onneton!
13.
Pako.
Häviön ja paon sekamelska kaartin takana oli tosiaankin kamala.
Armeija väistyi äkkiä kaikilla haaroilla yht'aikaa: Hougomontissa, Haie-Saintessa, Papelottessa, Plancenoitissa. Huutoa: Petosta! seurasi huuto: Pelastautukoon ken voi! Hajoava armeija on kuin jäidenlähtö. Kaikki heltiää, halkeaa, hoippuu, ryskyy, kiitää, vyöryy, kaatuu, törmää, kiiruhtaa, syöksyy. Vallan tavaton hämminki. Ney lainaa hevosen, hyppää sen selkään, ja hatutta päin, kaulaliinatta, miekatta asettuu hän poikkiteloin Brüsselin tielle, pysähdyttäen samalla kertaa sekä englantilaiset että ranskalaiset. Hän koettaa pidättää armeijaa, hän huutaa, hän sättii, hän tappelee kynsin hampain peräytymistä vastaan. Hän on vallan suunniltaan. Sotamiehet pakenevat häntä kirkuen: Eläköön marsalkka Ney! Durutten rykmentit heittelehtivät älyttöminä sinne ja tänne, sillä yhtäällä ahdistavat heitä ulaanien sapelit ja toisaalla Kemptin, Bestin, Packin ja Rylandtin pyssyt. Pahin otteluista on mieletön pako: ystävät siinä tappavat toisiaan päästäkseen eteenpäin. Eskadroonat ja pataljoonat siinä murtuvat ja särkyvät toinen toisiaan vastaan: ne muodostavat ikäänkuin taistelun suunnattoman vaahdonpärskeen. Lobaun yhdessä päässä ja Reillen toisessa tempaa virta mukaansa. Turhaan pystyttää Napoleon jälelle jääneistä kaartilaisistaan muureja pakenevain eteen; turhaan tuhlaa hän viimeiseen ponnistukseen vara-eskadroonansa. Guiot väistyy Vivianin tieltä, Kellermann Vandeleurin, Lobau Bülowin, Morand Pirchin, Domon ja Subervic Preussin prinssin Wilhelmin tieltä. Guyot, joka on vienyt keisarin eskadroonat rynnäkköön, sortuu englantilaisten rakuunain jalkoihin. Napoleon laskettaa täyttä laukkaa pakenevain rinnalla, puhuu, käskee, uhkaa, rukoilee. Kaikki suut, jotka aamulla huusivat: Eläköön keisari! jäävät nyt ammolleen. Häntä tuskin tunnetaan enää. Hiljattain saapunut preussilainen ratsuväki kiitää heidän kimppuunsa, ryntää, pistää, halkoo, hakkaa, murskaa, tappaa. Valjakot kirmaisevat omille teilleen, kanuunat pakenevat. Kuormastosotilaat heittävät vaununsa siihen ja kaikkoavat hevosten selässä hurjaa kyytiä. Teillä on vankkureita kumollaan pyörät ilmassa kulkua estämässä, ja siinä on verilöyly valmis. Murskataan, tallataan, kuljetaan yli kuolleiden ja elävien. Huidotaan, hakataan. Hurjistunut lauma täyttää tiet, polut, sillat, tasangot, kukkulat, laaksot, metsät, kaikkialle tunkeutuu näiden neljänkymmenentuhannen miehen hyökyaalto. Huutoa, epätoivon kiljahduksia, laukut ja pyssyt heitetään viljapeltoihin, tietä raivataan miekaniskuin, ei ole enää tovereita, ei upseereja, ei kenraaleja, vain kuvaamaton kauhu. Zieten kaataa Ranskan miehiä kuin heinää. Leijona on muuttunut metsäkauriiksi. Sellainen oli tämä pako.