Genappessa yritettiin kääntyä vastarintaan, yritettiin hillitä pakoa: Lobau sai kootuksi kolmesataa miestä. Kylään johtava tie suljettiin miten kuten; mutta heti ensimäisestä preussilaisten yhteislaukauksesta pötkivät kaikki jälleen käpälämäkeen, ja Lobau joutui vangiksi. Vielä nytkin näkyvät tämän yhteislaukauksen jäljet erään vanhan tiilihökkelin päädyssä tien oikealla puolella, muutaman minuutin matkan päässä Genappesta. Preussilaiset syöksyivät Genappeen, epäilemättä raivoissaan niin mitättömästä voitostaan. Takaa-ajo muuttui hirvittäväksi teurastukseksi. Blücher käski tappaa kaikki ilman armoa. Roguet oli antanut kauhistuttavan esimerkin uhkaamalla kuolemalla jokaista ranskalaista sotamiestä, joka toisi hänelle preussilaisen vangin. Mutta Blücher voitti Roguetinkin. Nuoren kaartin kenraali Duhesme, joka oli ahdistettu muutaman Genappen majatalon porttia vasten, jätti miekkansa eräälle husaarille, ja husaari otti miekan ja pisti sillä vangin kuoliaaksi. Voittoa täydennettiin voitettuja murhaamalla. Rangaiskaamme, koska puhumme historian nimessä: vanha Blücher häpäisi itsensä. Tämä verenhimo oli kaiken kurjuuden huippu. Epätoivoinen hurja pako kävi ohi Genappen, ohi Quatre-Brasin, ohi Gosseliesin, ohi Frasnesin, ohi Charleroin, ohi Thuinin ja pysähtyi vasta rajalla. Voi surkeutta! Ja mikä näin pakeni? Suuri armeija.

Tämä mieletön kauhistus, tämä surkea raukkamaisuus suurimman urhouden, joka milloinkaan on historiaa hämmästyttänyt, tapahtuiko se ilman syvempää syytä? Ei. Mahtavan käden varjo näkyy Waterloon yllä. Se oli kohtalon päivä. Voima, joka on ihmisen yläpuolella, määräsi tämän päivän. Siitä kasvojen kauhistunut ilme. Siitä nuo monet urhot, jotka jättivät miekkansa. Ne, jotka olivat Europan voittaneet, kaatuivat nyt tarmottomina maahan, kykenemättä mitään sanomaan tai tekemään, tuntien pimeässä kauhistuttavan voiman läsnä-olon. Hoc erat in fatis. Tuona päivänä muuttuivat ihmiskunnan tulevaisuusmahdollisuudet. Waterloo on yhdeksännentoista vuosisadan oven sarana. Suuren miehen poistuminen oli välttämätöntä suuren vuosisadan saapua. Joku, jota ei vastusteta, otti asian huolekseen. Sankarien pakokauhu saa selityksensä. Waterloon taistelussa ei näy vain myrskypilviä, siinä putosi myös lentotähti. Jumala kulki siitä ohi.

Yön pimetessä pysähdyttivät Bernard ja Bertrand Genappen pellolla päällystakin liepeestä erään juron, ajatuksiin vaipuneen, kammottavan miehen, joka yleisen paon tänne asti heittämänä oli juuri laskeutunut hevosensa selästä, pistänyt suitsenpäät kainaloonsa ja nyt harhaavin katsein kulki yksinään Waterloota kohti. Mies oli Napoleon, tämän luhistuneen unelman kummallinen yökulkija, joka yhä yritti eteenpäin.

14.

Viimeinen neliö.

Muutamat kaartin neliöt, jotka seisoivat järkähtämättöminä yleisen paon myllerryksessä kuin kalliot vuolaassa virrassa, pitivät puoliaan yöhön asti. Yön tullessa tuli kuolemakin, mutta he odottivat tätä kaksinkertaista pimeyttä horjumattomina, vaipuen vähitellen sen helmaan. Jokainen rykmentti, erillään kun oli muista ja joka kohdaltaan murtuneesta armeijasta, kuoli omin päinsä. Tätä viimeistä kamppausta varten olivat toiset sijoittuneet Rossommen kummuille, toiset Mont-Saint-Jeanin tasanteille. Siellä nämä hyljätyt, voitetut, peloittavat, synkeät neliöt ottelivat hirvittävää kuolemanotteluaan. Ulm, Wagram, Jena, Fridland kuolivat heidän kerallaan.

Illan tihenevässä hämärässä, kello yhdeksän aikoihin, oli niistä vielä yksi jäljellä Mont-Sain-Jeanin ylätasangon juurella. Tässä kaameassa laaksossa rinteen juurella, jota kyrassierit olivat päivällä kiivenneet ja jonka nyt tykkänään peittivät englantilaisten laumat, voitokkaan vihollistykistön yhteisen tulen ahdistamana, pommien putoillessa sen sekaan hirvittävin joukoin, tämä neliö taisteli yhä. Sitä komensi muuan tuntematon upseeri, nimeltään Cambronne. Jokaiselta yhteislaukaukselta pieneni neliö, mutta se antoi takaisin. Se vastasi tykkien pommitukseen pyssyillään, lakkaamatta supistaen neljää muuriaan. Joskus hengästyneinä pysähtyessään kuulivat pakolaiset kaukaa pimeästä tämän vaimenevan jyhkinän.

Kun tästä legionasta oli enää jäljellä vain kourallinen, kun heidän lippunsa oli enää vain pelkkä rääsy, kun heidän pyssynsä kuulien loputtua olivat enää vain puukalikkain arvoisia, kun kaatuneitten kasa oli suurempi elävien ryhmää, valtasi voittajat pyhä kauhistus näitä yleviä kuoloonvihittyjä katsellessaan, ja englantilainen tykistö vaikeni hetkiseksi huoahtaakseen. Se oli jonkunlaista odotusaikaa. Nämä taistelevat näkivät ympärillään kihisevän haamuja ja ratsumiesten varjomaisia muotoja, he näkivät mustien kanuunain ääripiirteet, vaalean taivaan, joka pilkotti pyörien ja lavettien välistä. Suunnattoman suuri pääkallo, jonka sankarit aina hämärästi havaitsevat taistelun melskeessä ja savussa, tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja tuijotti heihin. He saattoivat pimenevässä yössä kuulla kanuunoita ladattavan, palavat sytyttimet muodostivat pimeässä kiiluvain tiikerien silmäin kaltaisina piirin heidän ympärilleen, kaikki englantilaisten patterien tulituohukset lähenivät kanuunoita, ja silloin eräs englantilainen kenraali, Colville, kuten toiset väittävät, toisten tietämän mukaan Maitland, huusi heille liikutettuna, viivähyttäen näiden miesten viimeistä hetkeä: "Urhokkaat ranskalaiset, antautukaa!" Cambronne vastasi: "Haista p—a!"

15.

Cambronne.