"Ukko Madeleine", sanoi Fauchelevent siinä astellessaan ja tarkastellessaan taloja, "te näette paremmin kuin minä. Ilmoittakaa minulle, kun tulee numero 87."
"Tuossahan se on aivan edessämme", vastasi Jean Valjean.
"Kadulla ei ole ketään", jatkoi Fauchelevent. "Antakaa minulle kuokka ja odottakaa minua tässä pari minuuttia."
Fauchelevent meni taloon n:o 87, nousi niin ylös kuin pääsi, sillä häntä johti vaisto, joka vie köyhän aina ullakkoon, ja koputti pimeässä erään huonerähjän ovelle. Muuan ääni vastasi:
"Astukaa sisään."
Se oli Gribierin ääni.
Fauchelevent työnsi oven auki. Haudankaivajan asunto oli, kuten kaikki köyhien asunnot, autio, ahdas hökkeli. Tavaralaatikon tapainen — ruumisarkku ehkä — oli kaappina, vanha voi-astia vesisäiliönä, olkikasa vuoteena, permanto tuoleina ja pöytänä. Nurkassa virui seinäverhon rääsyllä laiha vaimo ja liuta lapsia yhdessä kasassa. Koko tämä kurja sisustus osoitti hirveiden mullistusten jälkiä. Oli kuin olisi siellä tapahtunut oikea maanjäristys. Kaikki esineet oli heitetty paikoiltaan, rääsyt oli viskelty pitkin lattiaa, ruukut oli rikottu, äiti oli itkenyt, lapset olivat luultavasti saaneet selkäänsä. Siellä oli ilmeisesti toimitettu perinpohjaista, hurjaa etsiskelyä. Haudankaivaja näytti tavattoman innokkaasti haeskelleen korttiansa sekä panneen koko ullakkokamarin vastaamaan sen katoamisesta, ruukusta aina vaimoon saakka. Hän oli yhä aivan epätoivoissaan.
Mutta Fauchelevent pyrki liian nopeasti viemään seikkailun ratkaisuun, huomatakseen tätä menestyksensä surullista puolta.
Hän astui siis sisään ja sanoi:
"Tässä tuon kuokkanne ja lapionne."