Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi Fauchelevent Jean Valjeanille:
"Lähtekäämme pois. Minä pidän lapion. Kantakaa Te kuokkaa."
Yö teki tuloaan.
Jean Valjeanin oli ensi alussa vaikeata liikkua ja kävellä. Arkussa oli hän kangistunut ja muuttunut hiukan ruumismaiseksi. Kuoleman jäykkyys oli alkanut viedä häntä saaliikseen niiden neljän laudan välissä. Hänen täytyi niin sanoaksemme pudistaa nyt haudan kahleet päältään.
"Taisitte jähmettyä", sanoi Fauchelevent. "Vahinko, että minäkin onnun, muuten me tästä menisimmekin oikein aika vauhtia."
"Ei haittaa mitään", vastasi Jean Valjean. "Neljä askelta jo jalkani norjentaa."
He poistuivat samoja lehtokäytäviä, joita ruumisvaunutkin olivat aikaisemmin kulkeneet. Saavuttuaan suljetulle portille, pisti Fauchelevent haudankaivajan kortin laatikkoon, portinvartija veti nuorasta, portti aukeni ja he astuivat kadulle.
"Tämähän käy kuin rasvattu.'" iloitsi Fauchelevent. "Minkä oivan keinon keksittekään, ukko Madeleine!"
He kulkivat Vaugirardin tulliportistakin maailman yksinkertaisimmalla tavalla. Hautuumaan lähettyvillä ovat lapio ja kuokka erinomaisia passeja.
Vaugirardinkadulla ei näkynyt ketään.