Tämä talo oli myöskin vankila ja oli hyvin sen kaamean paikan kaltainen, josta hän oli paennut, eikä hän kuitenkaan ollut osannut odottaakaan mitään sellaista.
Hän näki jälleen rautaportteja, salpoja, ristikko-akkunoita, keiden pidättimiksi? Enkelien.
Samat korkeat muurit, jotka hän oli nähnyt tiikerien ympärillä, ne näki hän nyt taas vuonien ympärillä.
Se oli sovituksen paikka, mutta ei rangaistuksen. Ja kuitenkin oli se synkeämpi, kaameampi ja armottomampi kuin tuo toinen. Näitä neitseitä kuritettiin vielä ankarammin kuin noita hirtehisiä. Hyinen, kolea viima, viima, joka oli palelluttanut hänen nuoruutensa, puhalsi läpi korppikotkien rautakangin ja salparaudoin suljetun luolan. Mutta viima vielä purevampi, vielä hyytävämpi puhalsi läpi kyyhkyslakan. Miksi?
Kun hän näitä ajatteli, raukesi kaikki hänessä tämän ylevän salaisuuden edessä.
Näissä mietteissä hävisi ylpeys. Hän meni usein itseensä. Hän tunsi itsensä heikoksi vaivaiseksi ja vuodatti usein kyyneleitä. Kaikki, mikä kuuden kuukauden aikana oli astunut hänen elämäänsä, veti häntä piispan hurskaiden neuvojen puoleen. Cosette rakkauden, luostari nöyryyden voimalla.
Joskus iltaisin, hämärissä, hetkellä, jolloin puutarha oli tyhjä, nähtiin hänet polvillaan keskellä kappeliin päättyvää lehtokujaa, saman akkunan edessä, josta hän luostariintulo-yönään oli kurkistellut kappeliin, kääntyneenä suuntaan, missä hän tiesi sovitusta harjoittavan sisaren makaavan pitkänään rukoilemassa. Hänkin rukoili, näin polvistuneena tämän sisaren eteen.
Näytti kuin ei hän olisi uskaltanut polvistua suoraan Jumalan eteen.
Kaikki, mikä häntä ympäröi, tämä rauhallinen puutarha, nämä tuoksuvat kukat, nämä iloisesti huudahtelevat lapset, nämä vakavat hurskaat naiset, tämä hiljainen luostari, kaikki tekivät häneen syvän vaikutuksen, ja vähitellen astui hänen sieluunsa tämän luostarin hiljaisuus, näiden kukkien tuoksu, tämän puutarhan rauha, näiden naisten hurskas vakavuus, näiden lasten iloisuus. Ja sitten hän ajatteli, että kaksi Jumalan taloa oli ottanut hänet hoimiinsa kahtena hänen elämänsä ratkaisevana hetkenä, yksi silloin kun kaikki portit häneltä sulkeutuivat ja kun inhimillinen yhteiskunta työnsi hänet luotaan, toinen silloin kun inhimillinen yhteiskunta alkoi häntä jälleen vainota ja kun rangaistusvankila oli uudelleen avautumassa; ja että hän ilman ensimäistä olisi vaipunut jälleen rikoksiin ja ilman toista kärsimyksiin.
Koko hänen sydämensä suli kiitolliseksi, ja hän tunsi rakkauden voiman paisuvan itsessään yhä väkevämmäksi.