Mitä lähtee toisesta?
Siunausta ja rakkautta.
Ja näissä niin samanlaisissa ja kuitenkin niin erilaisissa paikoissa toimivat nämä molemmat erinäiset ihmisryhmät samaa: harjoittavat sovitusta.
Jean Valjean ymmärsi varsin hyvin edellisten sovituksen: henkilökohtaisen, omakohtaisen sovituksen. Mutta hän ei ymmärtänyt jälkimäisten, näiden tahrattomain, viattomain olentojen sovitusta ja hän kysyi vavisten itseltään: "Mitä sovitusta? Mitä sovitusta?"
Ääni vastasi hänen omastatunnostaan: "Jumalallisinta kaikista inhimillisistä hyveistä: sovitusta toisten puolesta."
Me emme suinkaan esitä tässä omia mielipiteitämme, me vain kerromme. Me asetumme Jean Valjeanin näkökannalle ja me kuvailemme vain hänen vaikutelmiaan.
Hän näki edessään kieltäytymyksen korkeimman huipun, kaiken mahdollisen hyveen jaloimman saavutuksen; viattomuuden, joka antaa ihmisille synnit anteeksi ja sovittaa ne heidän sijastaan; ilomielin kestetyn orjuuden, toivotut kidutukset, halutut kärsimykset sielujen, jotka eivät ole syntiä tehneet, jotta voisivat puhdistaa sieluja, jotka ovat hairahtuneet; Jumalan rakkauteen vaipuneen ihmiskunnan rakkauden, joka siitä huolimatta pysyy edellisestä selvästi eroitettuna ja rukoilevana; heikkoja, lempeitä olentoja, jotka ovat saaneet osakseen rangaistujen kurjuuden ja palkittujen hymyn.
Ja hän muisti, että oli uskaltanut valittaa.
Usein nousi hän keskellä yötä kuuntelemaan näiden viattomain, ankaran taakan rasittamain olentojen kiitoslaulua, ja tunsi kylmien väreiden käyvän läpi ruumiinsa ajatellessaan, että ne, joita rangaistus ansiosta kohtasi, kohottivat äänensä taivaaseen vain herjatakseen, ja että hänkin, kurja, oli näyttänyt nyrkkiä Jumalalle.
Omituinen seikka, joka vaivutti hänet syviin mietteisiin kuin kaitselmuksen varoittava kuiskaus: muurin yli kiipeäminen, kaikkien esteiden, jopa kuolemankin uhmaileminen, vaikeat ja vaaralliset seikkailut, kaiken tämän oli hän tehnyt ja kestänyt päästäkseen pois toisesta sovituksen paikasta ja tullakseen toiseen. Oliko se hänen kohtalonsa vertauskuva?