Määrättyinä päivinä täytyi kunkin vuorostaan olla kaksitoista tuntia yhteen menoon polvillaan lattialla tai pitkänään, kasvot maahan päin ja käsivarret ristissä. Edelliset olivat miehiä. Nämä olivat naisia. Mitä olivat tehneet nämä miehet? He olivat varastaneet, ryövänneet, murhanneet, tappaneet. He olivat rosvoja, väärentäjiä, myrkynsekoittajia, murhapolttajia, miehentappajia, isiensäsurmaajia.
Mitä olivat tehneet nämä naiset? Eivät mitään.
Yhtäällä rosvous, petos, vääryys, väkivalta, raakuus, murha, kaikenlaiset pyhyydenraiskaukset, kaikenlaiset tihutyöt. Toisaalla vain tuo ainoa: viattomuus.
Täydellinen viattomuus, joka ikäänkuin kohoamistaan kohoaa parempia maailmoita kohti, jota vielä hyve pitelee maassa, mutta jota jo pyhyys lähestyttää taivaita!
Yhtäällä rikosten tunnustukset, jotka tuskin kuuluvasti puristuvat huulilta. Toisaalla hairahdusten tunnustukset, jotka lausutaan vapaasti, lujalla äänellä. Ja mitkä rikokset! Ja mitkä hairahdukset!
Yhtäällä ruton saastainen löyhkä, toisaalla kukkien ihana tuoksu. Yhtäällä siveellinen mädännys, jota vartioidaan tykein ja sotamiehin ja joka vähitellen tekee uhreistaan lopun. Toisaalla kaikkien sielujen siveä sytyntä samasta liedestä. Yhtäällä pimeys. Toisaalla hämärä, mutta hämärä, jossa valot välähtelevät ja jossa kauniit tähdet tuikuttavat.
Kaksi orjuuden paikkaa. Toisessa mahdollinen vapautuminen, jokaiselle tunnettu lain määräämä rangaistusaika tai sitten pako. Toisessa elinkautinen vankeus. Ainoana toivona häämöittää kaukaa tulevaisuuden takaa se vapauden valonhäivä, jota ihmiset nimittävät kuolemaksi.
Toisessa pitävät vain kahleet. Toisessa usko.
Mitä lähtee toisesta?
Sanomatonta kirousta, hammastenkiristelyä, vihaa, epätoivoista ilkeyttä, raivonkarjuntaa inhimillistä yhteiskuntaa ja irvistelevää ivaa taivasta vastaan.