Jean Valjean työskenteli päivät pääksytysten puutarhassa ja osoittautui siellä erittäin hyödylliseksi. Hän oli muinen ollut puidenkarsijana, eikä puutarhurin toimi ollut hänelle lainkaan vastenmielinen. Muistetaanhan hänen sitäpaitsi olleen selvillä monista oivallisista menettelytavoista ja salaisuuksista kasvien viljelemisessä. Nyt käytti hän niitä hyväkseen. Melkein kaikki puut olivat saaneet kasvaa omin päin. Hän niitä oksasteli ja hoiteli ja sai ne tuottamaan oivallisia hedelmiä.
Cosetten oli lupa joka päivä tulla viettämään tunti Jean Valjeanin seurassa. Koska sisaret olivat ikäviä ja hän hyvä ja hellä, vertaili lapsi heitä toisiinsa ja jumaloi häntä. Määrätyllä hetkellä kiiruhti hän juoksujalkaa hökkeliin. Kun hän astui noihin kehnoihin huoneisiin, tuntui kuin olisivat kaikki paratiisin sulot lehahtaneet sinne hänen mukanaan. Jean Valjeanin sielu kirkastui ja hän tunsi onnensa kasvavan siitä onnesta, jota hän tuotti Cosettelle. Ilo, jonka me muille aiheutamme, on siitä erinomainen, ettei se muiden heijastusten tavoin suinkaan heikkene, vaan palajaa meihin entistä säteilevämpänä. Lomahetkinä katseli Jean Valjean kaukaa Cosetten leikkimistä ja juoksentelemista ja osasi kyllä eroittaa hänen naurunsa toisten tyttöjen naurusta.
Sillä nyt nauroi Cosette.
Cosetten piirteetkin olivat jonkun verran muuttuneet. Ahdistava synkkyys oli niistä kadonnut. Nauru on kuin aurinko: se karkoittaa talven ihmisen kasvoilta.
Välitunnin loputtua ja Cosetten mentyä jälleen sisään, katseli Jean Valjean hänen luokkahuoneensa akkunoita ja öisin nousi hän usein katselemaan hänen makuukammionsa akkunoita.
Jumalalla on omat tiensä. Samoin kuin Cosette, auttoi luostarikin osaltaan piispan työtä vahvistumaan ja syventymään Jean Valjeanissa. Varmaa on, että hyveen puolista yksi johtaa ylpeyteen. Sinne vie paholaisen rakentama silta. Jean Valjean oli ehkä tietämättäänkin hyvin lähellä tätä puolta ja tätä siltaa silloin kun kaitselmus heitti hänet Pikku Picpusin luostariin. Niin kauvan kun hän oli verrannut itseään vain piispaan, oli hän tuntenut itsensä arvottomaksi ja oli nöyrtynyt. Mutta sitten oli hän alkanut verrata itseään muihin ihmisiin, ja ylpeys nosti päätään. Kuka tietää? Hän olisi ehkä lopulta vähitellen päätynyt vihaan. Luostari pysähytti hänet tällä kaltevalla pinnalla. Hän näki nyt toisen vankeuspaikan. Nuoruudessaan, elämänsä alussa, ja myöhemmin, aivan äskettäin, oli hän nähnyt ensimäisen, kauhistuttavan, kamalan paikan, jonka ankaruus oli hänestä aina ollut oikeuden suurimpia vääryyksiä ja lain suurimpia rikoksia. Nyt näki hän rangaistusvankilan jälkeen luostarin. Ja ajatellessaan, että hän oli ollut vankilassa ja että hän nyt oli niin sanoaksemme luostarin katselijana, alkoi hän tuskaisessa mielessään vertailla niitä keskenään.
Joskus nojasi hän lapionsa varteen ja laskeutui hitaasti mietiskelyn loppumattomia kiertoportaita alas.
Hän muisteli entisiä osatovereitansa ja heidän kurjia olojaan. Heidän täytyi nousta auringon mukana ja tehdä työtä yöhön asti. Heidän tuskin annettiin nukkua. He makasivat kehnoilla kenttävuoteilla, joiden patjat olivat vain pari tuumaa paksuja, huoneissa, joita lämmitettiin vain vuoden kylmimpinä kuukausina. Heidän päässään oli hirvittävät punaiset myssyt. Armosta annettiin heille palttinakaatiot kuumiksi ajoiksi ja villamekot kovien pakkasien varalta. He saivat juodakseen viiniä ja syödäkseen lihaa vain ryhtyessään raskaimpiin töihin. Heillä ei ollut enää nimiä, heidät oli merkitty vain numeroilla, ja numeroita, kuolleita, tyhjiä numeroita he tavallaan olivatkin. Heidän silmänsä olivat aina luodut maahan, he puhuivat hiljaa, heidän tukkansa oli leikattu, heitä piestiin, häpeä ympäröi heidät joka taholta.
Sitten johtui hän tarkastelemaan niitä olentoja, joita hän nyt joka päivä näki silmäinsä edessä.
Näiden olentojen tukka oli myöskin leikattu, heidän silmänsä olivat myöskin aina maahan luodut, he puhuivat myöskin hiljaa, he elivät myöskin, ei suoranaisessa häpeässä, mutta maailman ivailujen esineinä, heidän selässään ei keppi tanssinut, mutta heidän hartiansa repeli katumusruoska verille. Heidänkin maailmalliset nimensä olivat kadonneet, ja heitä mainittiin vain oudoilla, kummallisilla sanoilla. He eivät saaneet koskaan syödäkseen lihaa eivätkä juodakseen viiniä. Usein saivat he olla ruoatta aamusta iltaan. Heidän pukunaan ei ollut punaiset liivit, vaan musta villainen käärinliina, joka rasitti kesällä ja oli talvella liian kevyt, mutta josta ei millään tavalla saanut ottaa mitään pois ja johon ei millään ehdolla saanut mitään lisätä. Heillä ei siis vuodenaikojen mukaan ollut edes palttinapukua eikä villamekkoa. Ja kuusi kuukautta vuodesta oli heidän päällään sarssikankainen paita, joka synnytti heissä kuumetta. He eivät asuneet kovina pakkasina lämmitettävissä avaroissa huoneissa, vaan kopeissa, joihin ei tehty koskaan tulta. He eivät maanneet kahden tuuman paksuisilla patjoilla, vaan oljilla. Heidän ei annettu lainkaan rauhassa nukkua. Joka yö, raskaan päivätyön jälkeen, oli heidän kesken ensi unen raukeutta, tuskin ehdittyään silmiään sulkea ja lämmitä, herääminen, nouseminen ja lähteminen rukoilemaan jäätävän kylmään, synkkään kappeliin ja polvistuminen kivilattialle.