Cambronnen sanoihin vastasi englantilainen ääni: Tulta! Pattereissa leimahti, kumpu järähti, kaikista malmikidoista purskahti viimeinen kuula-oksennus, kamalan tuhoisana. Syntyi valtaisa savupilvi, jota nouseva kuu valjusti valaisi. Kun savu oli haihtunut, ei ollut enää mitään. Tuo pelottava jäännös oli hävitetty, kaarti oli kuollut. Elävän kenttävarustuksen neljä muuria makasi maassa, siellä ja täällä erotti tuskin sätkähdystä ruumiitten joukossa. Näin sortuivat ranskalaiset legionat roomalaisiakin legionia suurempina Mont-Saint-Jeanin sateen ja veren lioittamalle tantereelle, mustille viljapelloille, paikkaan, mistä nyt joka aamu kello neljän aikoihin Juoseppi, Nivellesin postivaunujen ajaja, iloisesti vihellellen ja hevostaan huimien rämistää ohi.
16.
Quot libras in duce?
Waterloon taistelu on arvoitus. Se on yhtä hämärä niille, jotka siinä voittivat, kuin sillekin, joka siinä hävisi. Napoleon selittää tappion johtuneen odottamattomasta pakokauhusta.[4] Blücher näkee siinä vain tulta. Wellington ei ymmärrä siitä mitään. Katsokaa tiedonantoja. Viralliset kertomukset ovat sekavia, selitykset vielä sekavampia. Jälkimäiset sopertavat, edelliset änkyttävät. Jomini jakaa Waterloon taistelun neljään jaksoon. Muffling sanoo siinä olleen kolme vaihekautta. Vain Charras on — vaikka me muutamissa kohdissa olemme toista mieltä kuin hän — rohkealla silmäyksellä oivaltanut tämän juhlallisen sattuman kanssa voittosille joutuneen ihmisneron kukistumisen luonteenomaiset piirteet. Kaikki muut historioitsijat on vallannut jonkinlainen huikaistuminen, ja siitä syystä he haparoivat. Ja tosiaan olikin se salamoiva päivä, sotilaallisen yksinvallan luhistuminen, joka kuninkaiden suureksi hämmästykseksi veti mukanaan kaikki kuningaskunnat, voiman sortuminen, sodan häviö.
Tässä yli-inhimillisen välttämättömyyden leimaamassa tapahtumassa ei ihmisillä ole mitään osaa.
Riistäisimmekö mitään Englannilta ja Saksalta, vaikka poistaisimmekin Waterloon Wellingtonin ja Blücherin ansioluetteloista? Emme. Ei mainehikas Englanti eikä ylväs Saksa ole kysymyksessä Waterloon ongelmaa ratkaistaessa. Taivaan kiitos saattavat kansat olla suuria tämmöisistä kammoittavista miekanmittelyistä riippumattakin. Ei Saksaa, ei Englantia eikä Ranskaa sentään tuppeen pistetä. Aikakautena, missä Waterloo oli vain mitätöntä sapelinkalinaa muihin suuriin taisteluihin verrattuna, oli Saksalla Blücheriäkin korkeammalla Goethe ja Englannilla Wellingtonin yläpuolella Byron. Mahtava aatteiden nousu on ominaista meidän vuosisadallemme, ja ihanasti loistavat tässä aamuruskossa Englanti ja Saksa. Ne ovat yleviä, kunnioitusta herättäviä, koska ne ajattelevat. Sivistystason kohottaminen, jota ne osaltaan ovat olleet avustamassa, perustuu niiden erinäiseen olemukseen: se tulee niistä itsestä eikä jostakin sattumasta. Minkä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla suurenneet, siihen ei suinkaan Waterloo ole ollut alkulähteenä. Vain raakalaiskansat saattavat äkkiä kohota erikoisten sotavoittojen kautta. Se on rankkasateen paisuttaman vuoripuron lyhytaikaista turhamielisyyttä. Erittäinkään eivät meidän aikanamme sivistyneet kansakunnat nouse tai vaivu jonkun sotapäällikön hyvän tai huonon onnen takia. Niiden ominaispaino ihmissuvun kesken johtuu jostakin, joka on jalompaa, suurempaa, kuin joku verinen tappelu. Niiden kunnia, niiden arvo, niiden loisto, niiden nero eivät sentään Jumalan kiitos ole numeroita, joita kaikenlaiset sankarit ja valloittajat, — pelaajat asettavat taistelujen arpajaisiin. Useinkin merkitsee menetetty tappelu valloitettua edistystä. Vähemmän kunniaa, enemmän vapautta. Rumpu vaikenee, järki saa sanansijaa. Se on peliä, missä hävinnyt voittaa. Puhukaamme siis Waterloosta kylmäverisesti molemmin puolin. Antakaamme sattumalle se, mikä sattuman on, ja Jumalalle se, mikä Jumalan on. Mikä on Waterloo? Voittoko? Ei. Pelitappio.
Pelitappio, jonka Europa hyötyi ja Ranska maksoi.
Eipä tosiaankaan olisi ollut kovin tarpeellista pystyttää sinne leijonaa.
Waterloo on muuten historian kummallisimpia yhtymyksiä. Napoleon ja Wellington. He eivät ole vihollisia, he ovat vastakohtia. Ei ole milloinkaan Jumala, joka pitää paljon vastakohdista, toimittanut hämmästyttävämpää vastakohtaisuutta tai omituisempaa yhtymystä. Toisella puolen huolellisuus, tarkkuus, varovaisuus, harkinta, turvattu peräytyminen, säästeliäästi käytetyt varajoukot, itsepäinen kylmäverisyys, hämmentymätön suunnitelma, sotataito, joka käyttää kentän jokaista etua hyväkseen, toimintajärjestelmä, joka pitää eri sotaväenosastot tasasuhtaisina, mittanauhan mukaan toimitettu teurastus, kello kädessä ohjattu taistelu, ei vähintäkään seikkaa jätetty tahallaan sattuman varaan, vanha klassillinen urheus, ehdoton säntillisyys. Toisellapuolen päähänpälkähdys, äkillinen sisäinen näkemys, sotataidollinen eriskummallisuus, yli-inhimillinen vaisto, leimuava silmäys, kotkan kaukokatse ja salaman tuhoava isku, tyrmistyttävä taito ylimieliseen hillittömyyteen yhdistyneenä, kaikki syvän hengen salaperäiset lahjat, liittoutuminen kohtalon kanssa, virta, tasanko, metsä, kukkula kuuliaisiksi taivutettuina ja ikäänkuin pakotettuina tottelemaan, itsevaltias jopa käskemässä itseä taistelukenttääkin, usko onnen tähteen tietoperäiseen sotataitoon yhtyneenä, sitä kohottamassa, mutta myös sitä hämmentämässä. Wellington oli sodan numeroherra, Napoleon oli sodan Michel-Angelo, ja tällä kertaa voitti laskutaito neron.
Molemmin puolin odotettiin jotakuta. Kenen laskelmat olivat tarkimmat, se voitti. Napoleon odotti Grouchya; hän ei tullut. Wellington odotti Blücheriä; hän tuli.