Wellington edustaa vanhaa klassillista sotataitoa, joka nyt saa tilaisuuden kostaa. Bonaparte oli uransa aamun ruskottaessa tavannut sen Italiassa ja lyönyt sen loistavasti. Vanha tarhapöllö oli paennut nuorta korppikotkaa. Vanhaa taistelutapaa ei oltu ainoastaan muserrettu, se oli myös perin pohjin häpeään saatettu. Mikä oli oikeastaan tämä kahdenkymmenenkuuden vuotias korsikalainen? Mitä merkitsee tämä eriskummallinen maalaismoukka, jolla oli kaikki vastassaan eikä mitään puolellaan, joka ilman muonavaroja, ilman ampumatarpeita, ilman kanuunoita, ilman kenkiä, melkein ilman sotajoukkoa, kourallisellaan miehiä kokonaisia armeijoja vastassa ryntäsi liittoutuneen Europan kimppuun ja voitti uskomattomia, käsittämättömiä voittoja? Mistä oli oikeastaan lähtöisin tämä salamana iskevä raivopää, joka melkein yhteen menoon ja aina samalla sotamiesparvellaan tuhosi Saksan keisarin viisi armeijaa, yhden toisensa jälkeen, kaataen Beaulieun Alvinzin niskaan, Wurmserin Beaulieun niskaan, Melasin Wurmserin niskaan, Mackin Melasin niskaan? Mikä oli tämä sodan nousukas, jolla oli tähden julkeus? Akateeminen sotakoulu julisti hänet yhteydestään erotetuksi, samalla antaen perään. Siitä vanhan sotilasjärjestelmän leppymätön viha uudistuksia kohtaan, säännönmukaisen sapelin viha säkenöivää miekkaa kohtaan, perinnäisen, totutun sodankäyntitavan viha neroa kohtaan. 18 päivänä kesäkuuta 1815 sai tämä viha viimeisen sanan ja Lodin, Montebellon, Montenotten, Mantuan, Marengon ja Arcolen alle se kirjoitti Waterloon. Keskinkertaisten voitto suuremman lukumäärän mieliksi. Kohtalo suostui tähän ivaan. Kukistuessaan tapasi Napoleon jälleen Wurmserin, mutta nuorentuneena.
Ja tosiaankin: tarvitsee vain valkaista Wellingtonin tukka, ja Wurmser on valmis.
Waterloo on ensimäisen luokan taistelu, jonka toisen luokan sotapäällikkö voitti.
Mitä Waterloon taistelussa täytyy ihailla, on Englanti, englantilainen lujuus, englantilainen päättäväisyys, englantilainen veri. Mitä englantilaisilla siellä oli suurenmoista, mahtavaa — älköön Englanti tästä pahastuko — oli se itse: ei sen sotapäällikkö, vaan sen armeija.
Omituisen kiittämättömänä selittää Wellington eräässä kirjeessään lordi Bathurstille, että hänen armeijansa, armeija, joka otteli 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815, oli "inhoittava armeija." Mitähän mahtanevat tästä ajatella Waterloon peltoihin kätketyt kammottavat luukasat?
Englanti on ollut aivan liian vaatimaton tässä Wellingtonin asiassa. Minkä se Wellingtonia suurentaa, sen se itseänsä pienentää. Wellington oli vain sankari niinkuin muutkin. Harmaat skotlantilaiset, ratsukaartilaiset, Maitlandin ja Mitchellin rykmentit, Packin ja Kemptin jalkaväki, Ponsombyn ja Somersetin ratsujoukot, kuulatuiskussa säkkipilliään puhaltelevat ylämaalaiset, Rylandtin pataljoonat, aivan harjaantumattomat nahkapojat, jotka tuskin osasivat pyssyä käytellä, mutta jotka silti pitivät puoliaan Esslingin ja Rivolin vanhoja sotakarhuja vastaan, ne ne olivat todellisesti suuria. Wellington oli sitkeä, se oli hänen ansionsa, emmekä me sitä häneltä tahdokkaan riistää; mutta halvinkin hänen jalkasotureistaan ja ratsumiehistään oli aivan yhtä hellittämätön kuin hän. Rautainen sotilas vetää vertoja rautaiselle herttualle. Mitä ainakin meihin tulee, kohdistuu koko meidän ylistyksemme englantilaiseen sotamieheen, englantilaiseen armeijaan, Englannin kansaan. Jos voitonmerkkejä siitä lähti, niin Englannille ne voitonmerkit kuuluvat. Waterloon patsas osuisi oikeampaan, jos se yhden miehen asemasta kohottaisi ilmoihin kuvan kokonaisesta kansasta.
Mutta tuo suuri Englanti on varmasti suuttuva siitä, mitä me nyt tässä sanomme. Siinä kytee vieläkin, sen 1688 ja meidän 1789 huolimatta, läänityslaitoksen aikuisia harhaluuloja. Se uskoo perintö-oikeuteen ja virka-arvoihin. Tämä kansa, jota ei mikään muu voita voimassa ja kunniassa, kunnioittaa itseään kansakuntana, mutta ei kansana. Kansana jää se mielellään huomaamattomaksi ja erehtyy pitämään jotakuta korkeata herraa älypäänä. Työmiehenä sallii se itseään halveksittavan. Sotilaana sallii se itseään ruoskittavan. Muistammehan, miten Inkermannin taistelussa lordi Raglan ei saattanut mainita erästä kersanttia, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli pelastanut armeijan, englantilainen sotilasvirkajärjestys kun ei sallinut tiedonannossa kiittää ketään sankaria, jolla ei ollut vähintäin upseerin arvoa.
Mutta yhtä me kaikkein eniten ihailemme kahakassa sellaisessa kuin Waterloo: sattuman tavatonta taitavuutta. Yöllinen sade, Hougomontin muuri, Ohainin uurrostie, Grouchy, joka on aivan kuuro kanuunain jyhkinälle, Napoleonin opas, joka häntä pettää, Bülowin opas, joka antaa oikeita tietoja: koko tätä vastoinkäymisten tuhoisaa sarjaa johdettiin ihmeellisesti.
Ylipäänsä saatamme sanoa, että Waterloo oli enemmän verilöylyä kuin taistelua.
Waterloo on kaikista järjestetyistä otteluista se, jossa oli lyhyin taistelurintama sotajoukkojen lukumäärään verraten. Napoleonin taistelurintama oli kolmeneljäsosaa lieutä pitkä, Wellingtonin puoli lieutä. Seitsemänkymmentäkaksituhatta miestä kumpaisellakin puolella. Tästä tiheydestä johtui verilöyly.