18.
Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.
Rajattoman mielivallan loppu. Koko Europan käsittävä järjestelmä kukistui.
Keisarikunta vajosi pimentoon, joka muistutti kuolevan roomalaismaailman viimeisiä hetkiä. Nähtiin jälleen perikadon uhkaavan niinkuin ennen raakalaisten aikoihin. Mutta 1815:n raakalaisuudella, jota etunimeltään tulee kutsua vastavallankumoukseksi, oli ahdas rinta: se hengästyi pian ja pysähtyi kohta tykkänään. Keisarikuntaa, tunnustakaamme se, itkettiin, ja sitä itkivät sankarien silmät. Jos kunnia on miekassa, josta on tehty valtikka, niin oli keisarikunta ollut pelkkää kunniaa. Se oli levittänyt yli maan kaikkea sitä valoa, jota rajaton pakkovalta saattaa levittää. Kaameata valoa. Sanokaamme enemmän: hämärää valoa. Todellisen päivän rinnalla oli se yötä. Tämä yön äkillinen kaikkoaminen teki aivan sellaisen vaikutuksen, kuin olisi juuri päästy auringonpimennyksestä.
Ludvig XVIII palasi Pariisiin. Heinäkuun 8 päivän piirihypyt saattoivat maaliskuun 20 päivän innostuksen unohduksiin. Korsikalaisesta tuli bearnilaisen vastakohta. Tuilerien tornissa muuttui lippu valkoiseksi. Maanpakolaisuus pöyhkeili valta-istuimella. Hartwallin kuusipöytä sai paikkansa Ludvig XIV:n valtakunnanliljoilla koristetun nojatuolin edessä. Puhuttiin Bouvinesista ja Fontenoysta kuin eilispäivän tapahtumista, koska Austerlitz oli vanhentunut. Alttari ja valtaistuin elivät ylevässä, veljellisessä sovussa. Muuan kaikkein viattomimpia yhteiskunnan parasta tarkoittavia muodollisuuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla valloitti Ranskan ja yleensä koko mannermaan. Europa omaksui valkoisen kokardin. Trestaillon tuli kuuluisaksi. Mietelause non pluribus impar ilmestyi jälleen kivestä muovaillun auringon säteisiin Orsayn rantakadun kasarmin julkipuoleen. Missä ennen oli ollut keisarillinen vahtihuone, siinä upeili nyt punainen talo. Karusellitorin riemukaari, joka oli aivan täynnä huonosti käytettyä voiton kunniaa, joka tunsi itsensä hyvin vieraaksi kaikkien näiden uutuuksien keskellä ja joka ehkä hiukan häpesikin Marengoa ja Arcolea, pelastui pulasta Angoulêmen herttuan kuvapatsaan avulla. Madeleinen kirkkotarha, tuo 1793:n kauhistuttava yhteishauta, peittyi marmoriin ja jaspiskiveen, sillä sehän oli kätkenyt helmaansa myös Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten luut. Vincennesin linnankaivantoon kohosi hautakivi muistuttamaan, että Enghienin herttua oli kuollut samana kuukautena, jolloin Napoleon kruunattiin. Paavi Pius VII, joka oli toimittanut tämän vihkimyksen niin lähellä tätä surmantapausta, siunasi tyynesti kukistumista, samoin kuin hän oli siunannut kohoamista. Schönbrunnissa eleli muuan pieni nelivuotias varjomainen olento, jota oli kapinallista kutsua Rooman kuninkaaksi. Ja kaikki tämä tapahtui, ja kuninkaat saivat arvo-istuimensa takaisin, ja Europan valtijas suljettiin häkkiin, ja vanha valtajärjestelmä muuttui uudeksi valtajärjestelmäksi, ja kaikki maailman valot ja varjot vaihtoivat paikkaa sentähden, että muutaman kesäisen päivän iltana muuan paimenpoika sanoi eräässä metsässä eräälle preussilaiselle upseerille: "Kulkekaa tätä tietä, älkääkä tuota!"
Vuosi 1815 oli kuin kolkko huhtikuu. Vanha epäterveellinen, myrkyllinen todellisuus peitettiin uudella ulkomuodolla. Valhe riisti valtoihinsa 1789, jumalallinen oikeus veti kasvoilleen uuden valtiomuotolain naamuksen, kaikenlainen petos ja teeskentely tekeytyi perustuslailliseksi, ennakkoluulot, taika-usko ja viekkaasti kätketyt sala-ajatukset koristeleivat, 14:s pykälä sydämessä, vapaamielisyyden kiiltovärillä. Käärmeiden nahanvaihtoa.
Ihminen oli samalla sekä suurentunut että pienentynyt Napoleonin kautta. Tänä aineen loistavana hallituskautena oli aate saanut tuon kummallisen nimen: tiede käsitteiden ja järjen toimituksista. Suuri mies menetteli kovin varomattomasti tehdessään tulevaisuuden naurunalaiseksi. Mutta kansa, tuo kanuunamieheensä rajattomasti rakastunut kanuunanmoka, etsi häntä silmillään. Missä on hän? Mitä tekee hän? "Napoleon on kuollut", sanoi muuan ohikulkija eräälle Marengon ja Waterloon sotavanhukselle. "Hänkö kuollut!" huudahti tämä vanhus, "tunnettepas Te hänet hyvin!" Mielikuvitus loi tästä perin pohjin kukistetusta miehestä jumalan. Waterloon jälkeen muuttui Europan taivas hämäräksi. Tuntui kuin olisi siihen Napoleonin kadottua pitkäksi aikaa syntynyt suunnattoman suuri, pimeänä ammottava aukko.
Kuninkaat asettautuivat tähän aukkoon. Vanha Europa käytti tilaisuutta järjestääkseen olonsa. Muodostui n.k. Sainte-Alliance, Pyhä Liitto. Belle-Alliance, oli jo ennakolta ilmoittanut Waterloon kohtalokas kenttä.
Tämän vanhan korjaellun Europan silmäin edessä hahmostuivat vähitellen uuden Ranskan piirteet. Keisarin pilkkaama tulevaisuus astui esiin. Sen otsalla paistoi tähti: vapauden tähti. Nuorten sukupolvien hehkuvat katseet suuntautuivat sitä kohti. Kummallinen seikka: innostuttiin samaan aikaan tästä tulevaisuudesta, vapaudesta, ja menneisyydestä, Napoleonista. Tappio oli suurentanut voitettua. Kaatunut Bonaparte näytti seisovaa Napoleonia korkeammalta. Ne, jotka olivat voitostaan riemuinneet, rupesivat pelkäämään. Englanti pani häntä vartioimaan Hudson Lowen ja Ranska toimitti häntä vaanimaan Montchenun. Hänen rinnalle ristiin lasketut käsivartensa tekivät valtaistuimet levottomiksi. Aleksanteri kutsui häntä "unettomuudekseen." Tämä pelko johtui siitä vallankumouksesta, mikä hänessä joka tapauksessa asui. Se juuri selittää ja puolustaa bonapartelaista vapaamielisyyttäkin. Tämä haamu pani vanhan maailman vapisemaan. Kuninkaiden tuntui epämukavalta hallita S:t Helenan kalliosaaren häämöttäessä taivaanrannalla.
Sillä välin kun Napoleon odotteli kuolemaansa Longwoodissa, mätänivät ne Waterloon kentälle kaatuneet kuusikymmentätuhatta miestä rauhassa, ja tuntui kuin olisi tämä heidän rauhansa tavallaan levinnyt yli koko maailman. Wienin kongressi määritteli sen ehdot vuonna 1815, ja Europa kutsui sitä entisten olojen palauttamiseksi.