Hougomont ja Haie-Sainte paloivat yhä, muodostaen, toinen länteen, toinen itään kaksi mahtavaa loimua; niihin yhtyi ikäänkuin avattuna jalokivirihmana, jonka kummassakin päässä välkkyi kirkkaampi tähti, taivaanrannan kukkuloille suunnattomaan puoli-ympyrään levittäytyneen englantilaisleirin nuotiotulten ketju.
Olemme kertoneet Ohainin uurrostien onnettomuudesta. Millaisen kuoleman olivat siinä saaneet niin monet, monet urheat miehet, kauhistuneena kieltäytyy sydän sitä ajattelemasta!
Jos mikä on kammoittavaa, jos on olemassa todellisuus, joka voittaa hourauksenkin, niin on se tämä: elää, nähdä päivän kultakehrä, omata uhkuva, miehekäs voima, omata terveys ja elämänilo, nauraa uljaasti, kiitää kohti kunniaa, joka väikkyy edessä häikäisevänä, tuntea rinnassaan huokuvat keuhkot, tykyttävä sydän, järjen johtama tahto, puhua, ajatella, toivoa, rakastaa, omistaa äiti, omistaa vaimo, omistaa lapsia, omistaa valo, ja sitten äkkiä, kirkaisun silmänräpäyksessä, lyhyessä, lyhyessä hetkessä suistua kuiluun, pudota, vieriä, murskata, tulla murskatuksi, nähdä viljojen tähkiä, kukkia, lehtiä, oksia, ei päästä kiinni mihinkään, tuntea sapelinsa hyödyttömäksi, tuntea miehiä allaan, hevosia päällään, reutoa turhaan, luiden musertuessa odottamattoman, rusentavan painon tieltä, tuntea näkymättömän kantapään survaisevan silmät päästä, pureskella raivoissaan hevosten kenkiä, tukehtua, huutaa, vääntelehtiä, painua yhä alemmaksi ja sanoa itselleen: "Ja aivan äskenhän minä olin vielä elävä olento!"
Siinä, missä tämän kamalan onnettomuuden uhrit olivat kuolontuskissaan korisseet, oli nyt kaikki hiljaista. Uurrostien uoma oli aivan täynnä toistensa päälle sulloutuneita hevosia ja ratsastajia. Kauhea läjä. Tien seinämiä ei näkynyt enää lainkaan: ruumiit olivat täyttäneet syvänteen aivan kentän tasalle niinkuin täsmälleen mitatun ohravakan. Röykkiö kuolleita ylhäällä, verta virtoinaan alhaalla: sellainen oli tämä tie illalla, kesäkuun 18 päivänä vuonna 1815. Veri juoksi aina Nivellesin maantielle asti ja kerääntyi siellä suureksi lätäköksi tietä sulkevan murroksen eteen, paikkaan, jota vieläkin näytetään. Muistammehan, että kyrassierien tuhoutuminen oli tapahtunut vastakkaisella taholla, Genappen tien seutuvilla. Ruumiskasan korkeus vaihteli aina uurrostien syvyyden mukaan. Keskikohdalla, missä syvänne melkoisesti mataltui ja mistä Delordin osasto oli kulkenut yli, kävi myös ruumiskerrostuma ohuemmaksi.
Yöhiiviskelijä, josta lukija äsken sai hämärän käsityksen, kulki tuota paikkaa kohti. Hän nuuski tämän suunnattoman haudan läpikotasin. Hän tarkasteli. Hän piti ikäänkuin jonkunlaista kammoittavaa kuolleiden katselmusta. Hän kahlasi veressä.
Äkkiä hän pysähtyi.
Muutaman askeleen päässä hänestä, uurrostien syvänteessä, kohdassa, missä ruumisläjä loppui, pisti mies- ja hevos-rykelmästä esiin avattu käsi, jota kuu valaisi.
Tämän käden yhdessä sormessa kiilsi kultasormus.
Mies kumartui, viivähti hetkisen kyyrysissään, ja kun hän jälleen kohottautui suoraksi, ei tuossa kädessä enään ollut sormusta.
Hän ei oikeastaan kohottautunut suoraksi: hän jäi jonkunlaiseen vauhkoon, salakavalaan asentoon, selkä päin ruumisläjää, tähystellen taivaanrantaa, koko eturuumis molempain maahan tuettujen etusormien varassa, pää vain vaanimassa uurrostien reunan ylitse. Sakaalin neljä jalkaa ovat erinomaisen tarpeelliset muutamiin toimituksiin.